keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Karkkikaupassa


Joskus lapsena minulla oli unelma. Halusin paljon videopelejä. Olihan minulla niitä muutama. mutta kun ne oli jo niin nähty. Ei yhtä ja samaa peliä jaksanut ihan kuukausitolkulla vääntää. Joku peli oli jo pelattu puolitoista kertaa. Toisessa oli ihan hirveä este, eikä siitä päässyt millään yli. Kolmas oli ihan hirveä muuten vain. Ajattelin, että olisipa se hienoa, jos voisi vain ostaa lisää pelejä. Niiiin paljon pelejä.

Ja sitten tuli viime talvi ja minä koin viimeinkin ihmeen. Käsiini alkoi lappaa pelejä vähän joka suunnalta. Liityin Playstation Plussaan, sain lahjaksi, ostin itse. Lopputuloksena oli se, että minulla on ollut enemmän pelejä pelattavana kuin aikaa niitä varten. Eikä ne ole edes mitään demoja. Tai to-be-played-someday -haavelistan täytettä. Ne on ihan konkreettisia, oikeita pelejä jotka omistan ja joita voisin pelata ihan milloin vain. Vaikka nyt. Tai huomenna. Tai kohta. Ihan uskomatonta. Tämä on ollut minulle aivan uusi kokemus. Enkä olisi silloin lapsukaisena uskonut tätä sanovani, mutta se on ollut jopa ongelma.

Silloin joskus harmittelin pelaamismahdollisuuksieni vähäisyyttä. Tuntui siltä, että samaa peliä sai polkea kyllästymiseen saakka. Lopulta sitten sitä mieluummin oli jo pelaamatta kokonaan, kuin hakkasi taas sitä samaa vanhaa. Mutta ainakin ehdin silloin nauttia jokaisesta pelistä kunnolta. Ehdin etsiä salaisuuksia, hioa suoritusaikoja ja tappaa sen extrabossin. Nykyisessä tilanteessa en ehdi pelata peliä edes loppusuoralle, kun seuraava peli jo kuiskuttaa korvaani. Eilen huomasin harmistuvani siitä, että Okami ei loppunutkaan vielä. Ajattelin, että no en kyllä jää etsimään mitään ylimääräisiä aarrearkkuja tällä uudella alueella. Huristan sen vain äkkiä loppuun, että pääsen sitten seuraavan pelin kimppuun. Sitten taas harmistuin itselleni, kun ajattelin noin. Mitä viihdyttävää viihdettä se sellainen on, jos koko ajan viihtyessään koettaa kiirehtiä, että voi sitten viihtyä seuraavankin viihteen kanssa.

Sitten huvituin ja tunsin itseni kovin, kovin aikuiseksi. Vain aikuinen voi harmistua silloin, kun viimeinkin on vahingossa saavuttanut lapsuutensa haaveen. Vähän niinkuin jos joku antaisi minulle nyt luvan mennä karkkikauppaan ja syödä ihan mitä haluan ja niin paljon kuin haluan. Minähän olen dieetillä.


Pelejä! Pelejä silmänkantamattomiin!

1 kommentti:

  1. Samaistun hyvin tuohon tunteeseen "Eikö se vielä loppunutkaan?!!". Siksi olen viimeaikoina pelaillut vaan hyvin kevyitä pelejä joita voi pitää paussilla vaikkapa kuukausia putkeen niiden unohtumatta minnekkään ja samalla voiden tahkoa muuta vähintään yhtä kevyttä rinnalla. Kunnon seikkailuista ei tulisi tällä tavalla yhtään mitään. Vanhat Pokemonit kunniaan!

    VastaaPoista