perjantai 31. elokuuta 2012

Antakkee armoo

Kyl mää vaan niin ihmettelen. Meinaan sitä, miten Diablo 3 -ressukkaa arvostellaan oi niin kovin rankasti. Sanovat, että se on liian helppo ja itemit on tyhmiä ja skillbuildit on kans. Pelin kestokin on ihan liian lyhyt, kun ei jaksa pelata kun vaan infernolle asti. Liepä siinä perää, jos peliä vertaa isoveljeensä. Lähes koko lukioikäni - herrajee, kun siitäkin on jo niin hirveän kauan - kuuntelin vierestä kun poikaystäväni jutteli kaverinsa kanssa kaikki välitunnit Diablo 2:sta. Itse en juuri keskusteluun osallistunut, kun ei minulla silloin ollut tietokonetta, millä olisin hienoja Diabloja pelannut. Mutta kyllä tuli sorsien buildit tutuiksi ja itemit kuten Oculukset ja Shakot. Poikaystävääni harmitti niin kovin, kun hän pelasi yleensä kaveriaan enemmän, mutta se oli silti kaveri, joka tiputti ensimmäisenä Shakon. Kaverin HC-hahmot tuppasivat myös kuulemma kuolemaan harvemmin. He pelasivat Diablo 2:a uskomattomia määriä silloin aikanaan ja sittemminkin ovat kaivaneet sen naftaliineista aina silloin tällöin. Eivätkä ole ainoita. Pelikaupassa työskennellessäni meiltä loppui Diablo 2 -varastot säännöllisin väliajoin. Arvelisin sen olleen Simsin ohella yksi niistä pc-peleistä, joilla oli tasaisinta ja pitkäkestoisinta menekkiä. Siinä on selkeästikin peli, jolla on aika uskomatonta uudelleenpelaamisarvoa. Se oli kerrassaan ainutlaatuinen tavassaan kestää kulutusta ja ajan hammasta.

Dramatisointi. Kuvaus ei välttämättä vastaa todellisuutta yks yhteen.

Mutta sitten päästäänkin nykyaikaan ja Diablo 3:en, tuohon legendan onnettomaan pikkuveikkaan. Se on ihan oikeasti hyvä peli, ainakin minun mielestäni. Ensimmäisistä monstereista asti se on ihan uskomattoman koukuttavaa. En millään olisi voinut kuvitella, että peli, jossa lähinnä näpytellään hiiren kahta näppäintä, osaisi ollakin niin viihdyttävää. Alussa siinä ei ihan tosissaan ollut muuta tekemistä kuin painella hiirtä, monstreissakaan ei ollut mitään vastustuksen esimakuakaan. Ja silti olin myyty, nielin saman tien koukun, siiman ja kohonkin. Ensin pelasin avokin tilillä. Ajattelin sen riittävän, että pelaan silloin kun toinen on töissä. Voi kuinka väärässä olinkaan, pakkohan se oli sitten jo ostaa oma tili. Minä pelasin D3:a noin kuukauden verran, kunnes ranteeni alkoi vihoitella jännetuppitulehduksensa kanssa ja minun oli pakko ottaa etäisyyttä. Jostain syystä sen jälkeen en olekaan tainnut enää logata sisään kertaakaan, en ainakaan pelimielessä. Ranteeni parani, mutta siinä vaiheessa ajatukseni oli jo siirtyneet autuaammille pelimaille. Siihen mennessä olin kuitenkin ehtinyt paukuttaa D3:a semmoisen 125 tunnin verran. Se on ihan hurjan paljon enemmän kuin mitään muuta peliä. Ikinä. Normaalisti pelailen pisimpiä pelejä siinä 60-80 tunnin välimaastossa. Ja usein hakkaankin niitä pidempään kuin kuukauden verran. Minun ja Diablon suhde oli siis lyhyt, mutta sitäkin kiihkeämpi.

En usko olevani ainoa, joka pelasi Diablo 3:a niin pitkään ja niin innolla. Monet varmasti paljon enemmänkin. Sen takia en nimenomaan ymmärrä sitä vinkumista D3:n onnettomuudesta. En menisi sanomaan, että pelin kesto on liian vähän, jos sitä pystyy pelaamaan reilusti yli 100 tuntia. Eikä se voi olla kovin huono ja tylsä, jos siitä pystyy jopa nauttimaan sen koko peliajan. Reppana on vissiin vain syntynyt vähän liian pitkän varjon katveeseen. Sen isoveikka oli niiin hyvä. Niiin kestävä. Jos paholaisen uutta tulemista vertaa siihen vanhaan, niin eihän siinä voi kuin harmittaa. Mut oks sitä nyt pakko sitten verrata? Eihän sitä jokainen viihteenpalanen voi olla joku Bohemian Rhapsody tai 1984 tai Naapurini Totoro. Ei kaikista yhden perheen vesoista voi tulla alansa huippuja, ei edes Blizzardin suvussa. Antakkee siis armoo. D3:ahan voisi mieluummin verrata vaikka muihin samaan aikaan julkaistuihin peleihin. Kyllä heti nousis arvostuspisteet monissa silmissä.

maanantai 27. elokuuta 2012

Laatujournalismin Nousu ja Tuho

Viime aikoina olen silloin tällöin päässyt ihailemaan, kuinka e-sports on tehnyt tietään suuren yleisön tietoisuuteen. Aiheesta on tehty uutisklippejä ja lehtijuttuja, välillä oikein vakavasti otettaviinkin medioihin. Ja miksipä ei tietty tehtäisikään? E-sports on penkkiurheilua siinä missä perinteisemmät jääkiekot ja jalkapallotkin. Siinä liikkuu rahaa. Parhaat tienaavat sillä hyvää elantoa ja hankkivat itselleen vankkumattomia faneja. Ihan niinkuin muissakin urheilulajeissa. Mielissäni olen hykerrellyt tästä uutisoinnista. Ajattelin, että onpa hienoa: nyt kun ala saa näkyvyyttä, se saattaa saada myös uusia sponsoreita ja sitä kautta scene kasvaa vaan entisestään.

Mutta tarkemmin kun rupeaa katselemaan näitä uutisia, niin aika ikävällä tavalla niiden kirjoittajat - alansa oletetut ammattilaiset - käsittelevät aihetta. Mikä surullisinta, he eivät bashaa niinkään pelejä ja turnauksia, vaan pelaajia ja faneja. Ihmisiä, joilla on tunteet ja jotka ansaitsevat parempaa ja kunnioittavampaa kohtelua. Jokunen viikko sitten jaoin postauksessani linkin uusiseelantilaiseen uutisklippiin Kiwis watch Korean StarCraft champs in bars - Barcraft. Se oli kaiken kaikkiaan aika kiva ja neutraali uutinen, otsikkoaan myöten. Mutta jos katsoo uutisen varsinaista osoitetta, se antaa eritavalla värittyneen kuvan uutisoijien asenteesta: http://www.3news.co.nz/Geeks-get-together-to-watch-StarCraft/tabid/312/articleID/263076/Default. Vai että geeks? OK, eihän se nyt niiin pahasti sanottu ole. En varmasti loukkaantuisi, jos kaverini minua tuolla tavalla kutsuisi (ja jotkut niistä kutsuukin) ja voisin vaikka itsekin kuvailla itseäni geekiksi. Mutta onko se sana, jonka pitäisi missään muodossa kuulua asiajournalistin sanavarastoon, kun hän kuvailee uutisaiheeseensa kuuluvia normikansalaisia? Ei. Ei minun mielestäni. Kyllä itseään (ja muita) kunnioittavan journalistin pitäisi pystyä pidättäytymään asenteellisesta kielestä. Hänen tehtävänsä on kertoa faktoista, ei suinkaan ilmaista omaa mielipidettään niistä. Sitä varten on olemassa kolumnit ja mielipidekirjoitukset ja blogit ja muut. "Geek" voidaan sanana käsittää joko haukkumasanaksi tai hellittelytermiksi. Kummassakaan merkityksessään sillä ei ole paikkaa uutisissa.

Mutta valitettavasti jotkut "journalistit" menevät vielä pidemmälle. Viime viikonloppuna pidettiin ameriikanmailla MLG-turnaus. Kyseisessä kilpailussa on tarjolla 76 000 dollaria palkintorahoina pelkästään Starcraftin pelaajille, ei siis ihan pieni kisapahanen. Se ei kuitenkaan estänyt paikallisen sanomalehden reportteria kirjoittamasta siitä niinkuin haisevat nörtit olisivat kaivautuneet äitiensä kellareista fanittamaan joitain muita haisevia nörttejä. Kynäniekan mielestä lukijoiden on ehdottoman tärkeää tietää, että hänen mielestään pelaajat näyttivät siltä, etteivät ole käyneet ulkosalla kuukausiin. Hän myös ihmettelee, kuinka jotkut paikallaolijoista ottivat jopa vastaan ilmaisia deodoranttinäytteitä.
"Spectators, mostly male, talked “StarCraft” strategy like hard-core Yankees fans in the right-field bleachers. Some of them looked like they hadn’t been outdoors in months. Others accepted free samples of Speed Stick deodorant – not a bad idea considering the competition runs from 10 a.m. to midnight Saturday." (Josh Shaffer: "Don't panic, but and army of cyber soldiers has invaded downtown Raleigh," The News & Observer, Elo 25 2012)
Jaa-a, onko se nyt niin outoa jos joku ottaa ilmaisnäytteitä vastaan? Etenkin kun kaikkihan deodoranttia käyttävät, varmasti tulee tuollainen ilmaiskappalekin käyttöön. Mutta lausehan tietty jatkuu, että tuon ilmaislahjan vastaanottaminen on hyvä idea, sillä kilpailu jatkuu lauantaina aamusta keskiyöhön asti. Aa, siis kirjoittaja tarkoittaakin, että näillä nörttiraukoilla ei olisi ollut entisestään deodoranttia mukana (olemassa?) ja he alkaisivat haista, jos eivät olisi saaneet lahjusta? Wau.

Kirjoittaja pitää myös lukijan kannalta keskeisenä faktana, että jotkut vierailijoista tulivat paikalle äitiensä kanssa... ... ... Miksi?
"Hundreds of fans poured into the convention center Friday, some accompanied by their mothers, paying $35 to watch top players from Korea or Canada on monitors the size of movie screens."  (Josh Shaffer: "Don't panic, but and army of cyber soldiers has invaded downtown Raleigh," The News & Observer, Elo 25 2012)
Molempien sitaattien perästä löytyy linkki artikkeliin, jos joku tahtoo lukaista koko jutun. Kokonaisuudessahan juttu ei ole aivan täysin asiaton. Missään vaiheessa e-sportsin ihmisiä ei suorasanaisesti haukuta, vihjaillaan vain. Fanit tulevat paikalle "äitiensä kanssa", he "ottavat onneksi vastaan ilmaista deodoranttia" ja "pyörtyvät ihastuksesta nähdessään idolinsa", jotka "saavat kuusinumeroista palkkaa pyörittelemällä tietokoneen hiirtä". No ok. On aika asiatonta. Miten ihmeessä yksikään journalisti kuvittelee, että hänellä on oikeus kirjoittaa noin alentuvasti kanssaihmisistään? Ei nämä kaverit ole tehneet mitään väärin. Paitsi ilmeisesti sen, että tykkäävät jostain, mistä kirjoittaja itse ei tykkää. Eihän kaikesta voi tietysti tykätä, mutta mielestäni reporttereilla on erityinen velvollisuus olla antamatta omien asenteidensa vaikuttaa uutisointiin. Lukijat ansaitsevat neutraalia uutisointia. Uutisaiheet ansaitsevat olla tulematta halvennetuiksi uutisissa. Lehti itse ansaitsee laadukkaampaa journalismia kirjoittajiltaan. Jos tämä juttu olisi hoidettu asiallisemmin, tämä parinsadantuhannen levikkinen sanomalehti olisi saanut itselleen suhteellisen suurta maailmanlaajuista huomiota. No, saihan se toki sitä nytkin. Negatiivista vain. E-sports -yhteisö ei nimittäin diggaillut artikkelista, kuten voidaan päätellä vaikka tästä jutusta: MLG attendees outraged over e-sports article in Raleigh paper. Tässä jutussa Josh Shaffer sanoo yllättyneensä ihmisten reaktiosta ja heidän "faniuden tasostaan". Mitenkäs se pääsi yllättämään? Eikö laatujournalisti tehnytkään taustatyötään? Ja yllättääkö se ihan todella jos ihmiset loukkaantuvat, kun heitä halvennetaan paikallislehdessä "leikillään"?

Onhan siinä omat puolensa, että e-sportsista uutisoidaan, kaiken julkisuuden sanotaan kuitenkin olevan hyvää julkisuutta. Mutta soisihan siitä kirjoitettavan asialliseenkin sävyyn. Ovat e-urheilijat sen ansainneet. Kyllä he tietsikoidensa hiiriä sen verran hyvin pyörittelevät.

T: Nörtti (joka ei tarvitse enää äitiä saatille, joka käy välillä myös ulkona ja jolla on jo oma deodorantti, kiitos vain)

PS. FXOLeenock voitti MLG:n SC-turnauksen! Itse en uskaltanut katsoa sarjaa enää hirvittävän eka pelin jälkeen vaan painelin nukkumaan. Mutta heräsin kuitenkin parempaan maailmaan ja zerg oli vienyt voiton! GZ Leenocktopus! You rock!

torstai 23. elokuuta 2012

Pyhä yksinkertaisuus

Sain pari viikkoa sitten synttärilahjaksi Dragon's Dogma -pelin. Nyt olen jopa ehtinyt pelaamaan sitä sen verran, että voinen uskaltautua sanomaan siitä pari sanasta. Ei niitä pelitunteja ole vieläkään ehtinyt ihan kauheasti kelloon kertymään, mutta sen verran kuitenkin, että pari vaikutelmaa on ehtinyt minulle siitä jo muodostumaan. Päällimmäisenä olevan vaikutelman TLDR-versio kuuluisi näin: "Voi Pyhä Yksinkertaisuus!" Mutta koskapa tykkään kirjoittaa, esitän tästä vaikutelmasta myös pidemmän version.

Dragon's Dogmahan on Elder Scrolls -tyyliin suuren pelimaailman omaava fantasiarope. Sivutehtäviä on enemmän kuin tavan pulliainen voisi kaivatakaan. Maailmassa on paljon tehtävää ja kerättävää ja löydettävää. Siispä voisi kuvitella, että pelaajan odotetaankin ottavan oman aikansa maailman tutkimiseen, uuden löytämiseen ja maisemista nauttimiseen. VÄÄRIN! Tai ainakin sellainen kuva siitä helposti jää, kun pelihahmoani seuraavat apurit alkavat heti huutaa neuvoja ja vinkkejä jos harkitsenkaan siirtyväni pois questipolulta vaikkapa noukkimaan maasta yrtin. Heti kuuluu perästä "Not there, Arisen! This way!" Waaargh, multa palaa käämit! Antakaa nyt hyvät ihmiset minun löytää oma tieni! Nämä samaiset apurit ovat muutenkin vähän liian omatoimisia. Varsin ihmeellisiä pitkäkyntisiä oikeastaan. Jos avaan aarrearkun, niin heti joku niistä juoksee viereeni ja noukkii aarteen nenäni edestä. Miksei sitten jo samantien jätetä pelaajahahmon osuutta kokonaan pois siitä pelistä? Minähän voisin vaikka katsoa vierestä kun nämä oma-aloitteiset sankarit hoitavat koko kampanjan minun puolestani. Siis ihan tosi. Miten yksinkertaisena sitä pelaajaa voidaan edes pitää? Vielä vähän enemmän, niin pelintekijöiden olisi pitänyt jo suorasanaisesti kirjoittaa pelin alkuun varoitusteksti, että "Hyvä Pelaaja, Koska et kuitenkaan osaa, me koodasimme NPC:t tekemään kaiken Sinun puolestasi. Ole hyvä!" Välillä mieleni tekisi siirtyä monstereiden puolelle ja mättää niiden kaverina omaa seuruettani päin näköä. Opettaa niitä pitämään neuvot ominaan.

Sarjakuva saattaa sisältää graafista materiaalia, joka ei sovi herkimmille katsojille.

Tämän lisäksi nurinaa aiheuttaa mielestäni kehnonpuoleinen UI. Kartan avaamiselle ei ole omaa pikanäppäintään, vaan se pitää aukaista valikon kautta. Hankalaa. Tallentaminenkin on parin valikon takana ja siinä kestää ainakin monta sekuntia liian kauan tällaisen kaikki-mulle-heti-nyt -pelaajan makuun. Lisäksi tavaroita ei voi kokeilla hahmon päälle tavaravalikon kautta, vaan ensin pitää siirtyä erilliseen pukeutumisvalikkoon. Omassa varastossa olevia tavaroita ei voi myöskään kokeilla seuraajan päälle, vaan ne pitää ensin siirtää kaverin varastoon. Hankalaa sekin.

Mutta kaikesta kitinästäni huolimatta en sanoisi Dragon's Dogmaa missään määrin huonoksi peliksi. Itseäni se on ainakin onnistunut viihdyttämään hyvin paljon, eikä nämä pikkujutut ole estäneet minua nauttimasta sen pelaamisesta. Minulla vain sattuu olemaan joskus lyhyt pinna ja pikkuärsyttävyydet tekevät nopeasti tiensä minun päällimmäisiin vaikutelmiini asioista. Jos nyt jollain oli tämä peli hankintalistalla, niin älköön missään nimessä pyyhkikö sitä sieltä pois minun valitusteni takia. Hyvä peli se on. Mutta ärsyttää silti.

maanantai 20. elokuuta 2012

Protective Bikini of Bravery and Swift Stilettoes of Agility

Tänään haluan laittaa kukkahatun päähäni ja vinkua vähän yhdestä asiasta. Tämä asia on sellainen, joka toistuvasti osuu minulla pelatessa silmään ja huvittaa kerta toisensa jälkeen. Tämä asia on hahmojen armorit. Tai no oikeastaan vaatetus ihan ylipäänsä. Nyt monet varmaan jo arvaavatkin mihin suuntaan tässä ollaan menossa... Kyllä vaan, minä haluan valittaa nimenomaan naishahmojen (ällistyttävän vähäisestä) vaatetuksesta. Ja ehkä vähän naishahmoista itsestäänkin. Reppanoilla on selät niin kaarella ja tissit niin valtavat, että fysioterapiaahan ne varmaan kaipaavat. Etenkin sen jälkeen kun joutuvat sodan tuoksintaan pelkissä bikineissä ja stilettikoroissa!

Kaikessa muussa pelien grafiikat ovat koko ajan olleet matkalla alati realistisempaan ilmaisuun. Siinä missä hahmot ennen koostuivat parista pikselistä, nyt ne ovat jo aikalailla ihmisen muotoisia, liikkuvat niin kuin ihmiset ja niiden kasvotkin osaavat monessa pelissä jo matkia aika kivasti oikeita ihmiskasvojen ilmeitä. Pelimaailmoissa ollaan siirrytty kaksiuloitteisista, sivultakuvatuista kentistä kolmiuloitteisiin ja hyvinkin uskottaviin ympäristöihin. Tämän kehityksen käsitän. Tekniikka on kehittynyt huiman paljon ja totta kai pelintekijät tahtovat ottaa kaiken irti niistä resursseista, jotka heillä on käytössään. Samaa tahtia tämän kehityksen kanssa naishahmojen graafinen ilme on kuitenkin ollut matkalla sinne spektrin toiseen päähän - siihen ei-tasan-missään-maailmassa -päähän spektriä.

Joskus viitisentoista vuotta sitten Tomb Raider oli kuuma juttu. Me pelattiin sitä kaverin kanssa vuorotellen. Aina kun toinen hermostui vaikeaan kenttään tai jännittävään kohtaan, toinen otti ohjaimen itselleen ja jatkoi eteenpäin (se oli sitä old school -co oppaamista!!). Muistelen sitä edelleenkin lämmöllä. Meillä oli tosi kivaa ja peli oli tosi hyvä, haastava ja mielenkiintoinen. Mutta ne Laran vaatteet... Tyttö ajattelee lähtevänsä viidakkoihin/luoliin/mereen/jäätiköille seikkailemaan ja etsimään aarteita vaarallisten ase-pahisten seuratessa kintereillä. Hän sitaisee hiukset letille: eihän se sovi, että tukka on koko ajan tiellä ja jää kiinni joka paikkaan. Täysin loogista, siitä me ollaan Laran kanssa samoilla linjoilla. Mutta sitten ne vaatteet. "Mitähän laittaisin?", kysyy Lara mielessään. "No, minishortsit ja hihattoman topin tietysti!" Wait what? Joka tyttöhän se tietää, että ötököitä vilisevissä viidakoissa ja viileäksi käyvissä luolissa paras seikkailuasuste on sellainen, joka jättää mahdollisimman paljon pintaa paljaaksi. Tai sit... Ei? Hohoh. No ok, jätettäköön se omaan arvoonsa. Ainakin toppi ja shortsit ovat normaalivaatteita. Ehkä Laran kaikki muut vaatteet olivat pesussa, joten hän otti kaapistaan sitä mitä siellä sattui olemaan? Ja ainakin hänellä on maiharit jalassaan, järkevä valinta kaikkiin maastoihin.

"Onneksi laitoin jalkaan järkevät kenkäni. Ikävä täällä olisi piikkareissa könytä." Kuva osoitteesta  http://user-generated-content.java-gaming.org/img-vault/8a29a79b1cc48458e986abf36a2898465c379462ff8dbdf756828c0e91645694.jpg
Mutta ihan oma lukunsa tässä kirjassa on fantsu-/roolipelit. Niissä armorit eivät ole vain pintaa, ne eivät ole vain sitä, millaiseksi hahmo on piirretty. Niitä voi vaihtaa. Niitä pitää vaihtaa. Niissä on oikein statit, jotka kertovat, että tämä armor on näin hyvin suojaava. Sitten kun sen Oikein Suojaavan Chest Armorin pistää hahmolleen päälle, niin kyseessä onkin pelkät rintaliivit. Eeei, mä repeän! Onko tää ihan tosissaan? En tiedä, johtuuko se vain minusta, mutta jotenkin unisex-armorit tuntuvat muuttuvan hienovaraisesti riippuen siitä pistääkö sen mies- vai naishahmon päälle.

Miten useammat naishahmot eivät tee näin armor-ostoksilla? Kuva osoitteesta http://us.media.blizzard.com/wow/media/comics/comic-2007-07-mleiv-full.jpg

Tämän avautumisen jälkeen oloni on totisesti kuin kukkahattutädillä. Voisi luulla, että olen oikeastikin aiheesta kiukkuinen. Siitä ei kuitenkaan ole kyse - minua ei suinkaan kiukuta, vaan huvittaa. Se ei ole vain yksi tai kaksi kertaa kun olen repeillyt pelin äärellä naishahmojen realistisille mittasuhteille ja järkeville asuvalinnoille. Ilmeisesti en kuitenkaan ole yksin huvitukseni kanssa, jos mitään on päättelemistä kaikista niistä sarjakuvista, kuvista ja videoista, jotka repivät huumoria samasta aiheesta. Nyt otan joka tapauksessa kukkahatun pois päästäni ja lähden pelaamaan. Naishahmoa. Olkoonkin sitten biksuissa.





keskiviikko 15. elokuuta 2012

Koukuttelua

Vastoin kaikkia odotuksia ja maailman lakeja minä en olekaan pelannut viime päiviä pakkomielteisesti synttärilahjaksi saamaani Dragon's Dogmaa. Vaikka kuinka se vaikutti alkutestailussa hyvältä, niin minä olen pystynyt pitämään itseni siitä erossa. Syykin on selvä. Olen väliaikaisesti koukuttunut johonkin muuhun. Sain vastikään muutaman sellaisen hömppäkirjan että oksat pois. Niin hömppää ovat ne kirjat, että en kehtaa edes sanoa, että mitä ne ovat. Koukuttavia joka tapauksessa, todistettavasti.

Ne on kirjoja, jotka eivät todellakaan ole kirjoitettu hyvin. Kieli on ihan ok, joo, mutta välillä aika kömpelöä. Jos nyt johonkin väliin kirjailija on keksinyt edes keskinkertaisen kielikuvan, sitä toistetaan ja kierrätetään sitten ihan muutaman sivun välein. Samoin kuin tapahtumia. Pääjuoni matelee hitaasti mutta varmasti eteenpäin, mutta siinä välissä kyllä maltetaan kierrättää sivutapahtumia uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan. Silti minä vaan luen. Sivu vaihtuu sivun perään ja sitten huomaan lukeneeni jo tuntikausia. Sittenkin vielä sanon itselleni, että "jos nyt vielä viisi minuuttia, vielä tämä kappale." Siinä vain on sitä jotain, en osaa edes sanoa mitä. Itse asiassa tilanne on vähän sama, kuin joskus aikanaan kun aloin pelaamaan WoWia. (Mutta hys, siitä ei sit puhuta eteenpäin. WoW on synkkä salaisuus, joka kuuluu puhtaasti menneisyyteeni.) Tarina (tai siis mikä tarina??) on huttua, tehtävät toistavat itseään, ja silti sitä vaan pelaa vielä tämän tehtävän.

Tällaisen viihteen kanssa on turha puhuakaan mistään syvällisemmistä merkityksistä, piilotetuista tarkoituksista, yhteiskuntakritiikistä. Ei edes kauniista ilmaisusta. Tämä on viihdettä viihteen vuoksi. Ja kyllähän se uppoaa. Ja siihen voi varsin kiitettävästi uppoutua. Mutta on se vaan jännä. Jos viihdettä on näin helppo tehdä - ei tarvitse nerokasta juonta, ei syvällistä pohditaa maailman syvimmästä olemuksesta, ei edes näppärää taiteellista ilmaisua - niin miksi maailma ei ole sitä täynnä. Miksei joka kirja/tv-sarja/elokuva/peli omaa sitä mukaansatempaavaa ja otteessaanpitävää jotain? Kysynpä vaan.

Sohva, viltti ja hömppää. Ihan kun ois jo syksy.

perjantai 10. elokuuta 2012

Kakkua, lahjoja ja antipatioita

Olin ilmeisesti ollut tänä vuonna kiltti tyttö ja synttäreiden tullessa sain pari oikein mukavaa kovaa pakettia. Yksi niistä ratkaisi minun ongelmani siitä, että minkä pelin sitten seuraavaksi ostan. Samalla se tietysti myös murskasi aikaisemmat aikeeni siitä, että en pelaa hetkeen, jotta aikaa jäisi välillä muuhunkin harrasteluun (ja oikeastaan ihan normaalielämiseenkin... :D).

Synttärit on parhaita: saa kakkua ja lahjoja!
Mut ei se mitään, kyllä hyviä pelejä mielellään pelaa. On sitä aikaa myöhemminkin tehdä niitä muita juttuja. Ja hyvä pelihän sieltä paketista löytyikin: Dragon's Dogma. Pitkälle en vielä ole siinä ehtinyt, oikeastaan olen vasta ihan juuri alkanut tottua sen uusiin pelimekaniikkoihin. Tai no, kyllä minä vieläkin yritän vähän väliä nostaa kilpeä tai targetoida monstereita samoilla näppäimillä kuin Dark Soulsissa...

Varsinaisesti pelistä en vielä tässä vaiheessa osaa sanoa muuta kuin että varsin mainiolta (ja tietty vähän liian koukuttavalta...) se vaikuttaa. Mutta on siinä yksi asia, joka on minun huomioni onnistunut nappaamaan, eikä edes niin kovin hyvällä tavalla. Se on pelin tunnusmusiikki:


Eihän siinä muuten mitään, kyllähän se menisi ihan kivasti biisinä jossain radiossa. Hauska kappalehan se on noin niinku yleisesti ottaen. Mutta pelin tunnariksi se oli mielestäni aika outo valinta. Yleensäkään lauletut kappaleet eivät toimi mielestäni kyseisessä toimessa, tai ei ainakaan tule yhtään hyvää laulettua tunnaria mieleen just nyt. Paitsi ehkä joku mahtipontinen ooppera-/kuorojollotus, jonka sanoista ei saa selvää. Emmä tiiä. Tää on varmaan joku ihan mun oma ongelma. :D Vai onko jollain muullakin sama antipatia laulettuja tunnareita vastaan? Tai keksiikö joku jonkun oikeesti mahtavan biisin tästä kategoriasta? Prove me wrong if you can, I dare you!

tiistai 7. elokuuta 2012

(B)Ouya!

Joku aika sitten netissä Stumblaillessani törmäsin erääseen pelikonsoliprojektiin, joka aiheutti minussa varovaisia wauwiiwau-tuntemuksia. Kyseessähän on tietysti aika paljon kohua herätellyt Ouya-konsoli. Monet alasta yhtään kiinnostuneet ovat siihen varmastikin jo tutustuneet, mutta asiasta vielä tietämättömille voinen kaikessa lyhykäisyydessään kertoa, että kyseessä on vielä projektiasteella oleva Android-pohjainen konsoli, jolle on kerätty Kickstarterin kautta ulkopuolisten rahoitusta. Alunperin konsolin kehittäjillä oli kai tavoitteena kerätä proggikseensa vajaa miljoonainen dollaria, mutta kasassa näyttäisi jo nyt olevan siihen nähden noin seitsenkertainen summa. Hieno homma heille! Ja varovaisesti voisi jopa toivoa, että mahdollisesti hieno homma myös meille konsolipelaajille.

Itse en ole juuri perehtynyt siihen, miten pelejä tuotetaan, mutta sellainen kuva minulle on jäänyt, että suurille konsoleille voi olla hankalaa ja kallista tehdä pelejä. Tarvitsee ostaa lisenssejä tai koodata peliä hankalalla koodikielellä tai muuta semmoista ikävää. Tälle konsolille puolestaan kuka tahansa voisi tehdä pelejään ilman lisenssejä, ilman lupia. Ja se on nimenomaan se syy, miksi tämä konsoli on onnistunut herättelemään minussa pientä innon värinää. Perstuntumalta voisi veikata, että tällainen malli voisi hyvinkin johtaa omaperäisiin peleihin, joita pelintekijät eivät olisi välttämättä uskaltaneet tehdä ns. isommille konsoleille. Eli juuri niihin jo aiemminkin peräänkuuluttamiini sushi-peleihin. Se ei ole niin suuri hyppy tuntemattomaan ryhtyä tekemään omaperäistä hassuttelupeliä, jos sinun ei tarvitse investoida siihen heti alkuvaiheessa juuri mitään - kunhan rupeat vaan tekemään. Näin siis ainakin toivon.

Tässä Ouya-systeemissä minua ensin mietitytti se, että tuleekohan tuollaiselle konsolille yhtään "oikeaa" peliä, vai lievätköhän kaikki julkaisut jotain Angry Birds -tyyppisiä pikkupelejä. Nyt kuitenkin luin, että Final Fantysy 3:sta ollaan tekemässä laitteelle omaa versiotaan. Eihän se tietty ole mikään uusi peli, mutta oikea peli kuitenkin juonineen ja useamman tunnin kestoineen. Nyt minua tässä mietityttää lähinnä se, että pitäisiköhän tuohon projektiin lahjoittaa rahaa, ja jos, niin kuinka paljon. Ongelmahan tässä on se, että ne on ne pelit, jotka varsinaisesti tekevät konsolin, eikä pelitöntä konsolia kannata ostaa, oli se sitten kuinka kiva idealtaan. Wikipedian mukaan tällä hetkellä laitteelle on tuloillaan parisenkymmentä peliä, joista vain kymminisen kappaletta on virallisesti julkistettu. Jaa jaa, hmm. Kyllähän sitä sitten osaankin olla niinsanotusti aidalla asian suhteen. Kuten rivien välistä voinee lukea, olen tästä yhtä aikaa sekä varovaisesti innoissani että varovaisesti skeptinen. Aika sitten näyttää kumpi varovainen puoliskoni on aiheen suhteen oikeassa.

Jos jotakuta alkoi innostaa, niin projektiin otetaan edelleen lahjoituksia vastaan. Aikaa lahjoitusten tekemiseen on vielä vajaa pari vuorokautta ja roposiaan pääsee tyrkyttämään täällä.

Ouya-konsoli ainakin näyttää ihan kelvolliselta. Aika sitten näyttää, tuleeko siitä sitten lasta tai... jotain muuta. Kuva osoitteesta  http://uncrate.com/stuff/ouya/

torstai 2. elokuuta 2012

Tehtäiskö vähän yhteistyötä?

Huh huh, nyt on Dark Souls viimeinkin hakattu läpi. Reilusti yli 80 tuntia siihen meni, mutta varsin rattoisasti ne tunnit kyllä menivät. Vähän kutkuttelisi tilata heti seuraava peli, mutta luulen, että nyt on pakko kuitenkin vähän pitää taukoa ennen seuraavan hankintaa. Minulla kun on paha tapa harrastaa kaikkea vähän turhankin tinkaan. Nytkin kun pelasin tuota Dark Soulsia, minä todellakin pelasin sitä. Monta tuntia päivässä. Siis mon-ta. Eilen illalla pelasin niin ahnaasti, että lopetin vasta kun silmät olivat jo ihan sikkuralla. Sitten tietysti muistin, että koirahan on vielä käyttämättä ja kahvit lataamatta aamua varten (minun aamuni EIVÄT lähde käyntiin, ellei kahvi ole vain napin painalluksen päässä...) ja iltapesutkin on tekemättä ja ja ja. Aamulla taas jatkoin pelaamista jo hyvinkin ennen yhdeksää. Haha, eihän tämä nyt ihan tervettä ole. Toisin sanoen lienee ihan hyväksi jättää tähän väliin aikaa muillekin harrastuksille. :D Samallahan sitä voi miettiä, että mikä on se seuraava peli, joka saa kunnian tehdä tiensä pelihyllyyni. Tällä hetkellä tuntuisi, että se voisi olla ehkä Dragon's Dogma. Tai mahdollisesti Dead Island, jota joku minulle jo kehaisikin. Tämä jälkimmäinen näyttäisi olevan play.comissa tarjolla ihan kohtuuhintaankin. Hmm... Pistetäänpä korvan taakse...

Mutta jos minä saisin ihan ihka-itse päättää... Jos voisin hommata varsinaisen unelmapelin itselleni, se olisi varmasti hyvä co-op. En siis sano "jos voisin" sen takia, ettenkö saisi itse vapaasti ostaa niitä pelejä, jotka kiinnostavat, vaan sen takia, että näitä co-oppia tarjoavia pelejä ei tunnu olevan kovin montaa olemassa. Valitettavasti. Välillä tuntui siltä, että co-opit saattaisivat olla tuloillaan seuraavaksi pelialan trendiksi: oli Army of Twota ja Left for Deadiä ja Little Big Planetia. Mutta sitten vain se vähän niinkuin lässähti. Yhtäkkiä tuntui siltä, että samalla konsolilla pelattavia moninpelejä ei enää ollut olemassakaan. Saati sitten co-oppeja. Voi höh, sanon minä. Minä kun tykkäisin nimenomaan yhteen hiileen puhaltamisesta kilpailuasetelmien sijasta. Little Big Planetit olen pelannut molemmat läpi. Yksin, tosin. Niiden ohjattavuus oli nimittäin niin omituinen, että muut eivät suostuneet pelaamaan niitä kanssani. Netistähän peliseuraa olisi löytynyt, mutta kun ei se ole sama asia, jos kaverit eivät istu samalla sohvalla.

Tällä co-op -rintamalla yksi on tähän mennessä ollut pään ja hartioiden verran ylitse muiden: Trine. Siinä oli jotain sellaista, mikä tuntui olevan vastaus aika pitkälti kaikkeen, mitä meidän sohvaporukka osasi yhteispeliltä vaatiakaan. Se oli saatavilla pleikan nettikaupasta, se oli halpa, se oli hauska, se oli omaperäinen, se oli hyvä. Plussaa se sai myös kotimaisuudesta - se on ihan erimukava käyttää pennosiaan suomalaisten nälkätaiteilijoiden tukemiseen! Sitä voisi myös ihan hyvin pelata yksinkin, silloin pelaaja vain ohjaa yhtä pelin kolmesta hahmosta kerrallaan ja vaihtelee niitä tarpeen mukaan. Kolmen pelaajan pelissä jokaisella pelaajalla on käytössään oma hahmoluokkansa, eikä sitä voi vaihtaa toiseen kesken pelin. Ellei siis vaihda kaverin kanssa ohjainta. Tältä se teoriassa näyttää:


Käytännössähän se ei näyttänyt aivan noin ruusuiselta ja sulavalta, ei ainakaan meidän porukalla. Kun meidän sohvaporukka oli ohjainten puikoissa, toisten nätistä auttamisesta tuli loppujen lopuksi aika vähän mitään aikaiseksi. Enemmän se meni sellaiseksi kaoottiseksi sohlaamikseksi. Meidän maagi esimerkiksi ei muuta osannut tehdä kuin tuota lankunpätkää, laatikoista tai kolmioesineistä ei ollut puhettakaan. :D Mutta mikäs sen mukavampaa, sehän se on yhteispelin ideakin!

Tällaisia pelejä kun tulisi enemmänkin. Vaikka sellaisia kalliimman hintaisiakin. Ja etenkin sellaisia normaalipelin mittaisia, joiden kesto on useamman tunnin verran. Kyllä olisin onnesta soikeana. Mutta ehkä sitä odotellessa pitää vaan tyytyä ottamaan yhteistyöpelaamisen old school -keinot käyttöön: yksi pelaa, toiset neuvoo vierestä. Kyllä sekin osaa olla hauskaa!