Sushia mä metsästän

Olen pelaillut viime päivinä paljon Dark Soulsia ja ihastellut pelin idean ja maailman omaperäisyyttä. Se tuntuu yleisessä pelien massassa niin tuoreelta ja raikkaalta. Ja silti niin... nähdyltä. Ensin huomioin pelissä vain sen, että se ei ole puristettu aivan samassa muotissa kuin muut suuret pelijulkaisut. Se on vähän vaikeampi. Se odottaa pelaajaltaan enemmän. Siinä on omiakin elementtejä, eikä kaikki ole lainattu geneeristen pelien ohjekirjasta. Mutta sitten ruusunpunaiset lasit alkoivat haalentua. Näennäisestä omaperäisyydestään huolimatta se on aika pitkälti täysin sama peli kuin ykkösosansa. Vähän on lisätty uutta kosmetiikkaa päälle. Maailman rakennetta on vähän väännelty. Mutta sama peli se on. Kentät on kierrätetty Demon’s Soulsista. Hirviöt ja tavarat on kierrätetty. Jotkut bossitkin on siirretty suoraan aiemmasta osasta tähän uuteen. Ei se siitä tietysti huonoa peliä tee. Päinvastoin oikeastaan. Jos tykkäsin pelin ykkösosasta, niin tokihan minä nautin myös sen uudelleenlämmittelystä. Mutta pistää se silti vähän mietityttämään. Mihin kaikki uudet ideat ovat hävinneet?

Dark Soulsiin suunniteltiin ihan uusi maailma ja uudet monsterit. Tai ainakin melkein.

Kyllä niitä raikkaita uutuuksia on varmasti jossain olemassa. Olen melko vakuuttunut siitä. Eihän ideat maailmasta voi toteuttamalla loppua. Ehkä ne timantit vain peittyvät kaikkien AAA-julkaisujen alle. Totta kai koville AAA-nimikkeillekin on paikkansa. Itsekin haalin niitä hyllyyni. Ne kun ovat kuin pizza tai lasagne. Niistä tietää jo tilatessa, että ne on namia. Välillä sitä vain kaipaa vähän vaihteluakin. Niinkuin silloin, kun kaverini vei minut ekaa kertaa sushille. En voinut etukäteen tietää, että varmasti tulen ateriastani nauttimaan. Ja kas vain, yhtäkkiä minulla olikin uusi lempiruoka!

Pelihyllystäni löytyykin siis paljon lasagnea ja pizzaa. Pari hampurilaista. Onneksi olen löytänyt muutaman sushinkin, esimerkiksi Bayonetan. Pitkään se seisoi koskemattomana hyllyssäni. Ajattelin, että joopa joo, taas näitä tissipyllypelejä. Eihän siinä varmasti ole mitään pelillisiä ansioita, kun se ratsastaa naishahmon vähillä vaatteilla ja enemmän tai vähemmän vihjailevilla repliikeillä. Voi pojat kun olinkin väärässä. Tissien ja pyllyjen lisäksi sieltä löytyikin hauska idea, huvittavaa huumoria sekä laadukasta ja haastavaa mäiskettä. Olin oikeasti tosi otettu pelin toimintapuolesta. Bayonetalla on todella monipuoliset hyökkäyskuviot ja taistelusysteemi on toimiva. Vasenta tattia pyörittelemällä ja äksää, ympyrää, kolmiota ja neliötä hakkaamalla saa tehtyä erilaisia komboja. Ihan niinkuin Tekkenissä ikään. Siihen kun lisää vielä moninaiset hirviöt, joilla on kaikilla omat heikkoutensa, niin voilà. Osui ja upposi, ainakin minuun. Mutta vaikka toiminta olikin niin hyvää, en silti osaa päättää kummasta viehätyin enemmän: hyvästä äksönistä vai omalaatuisesta tunnelmasta.

Sushi-pelejä on siis todistettavasti olemassa. Silloin tällöin tuotetaan pelejä, jotka yllättävät luovuudellaan ja uutuudellaan. Mutta miksi ne eivät löydä tietään minun pelihyllyyni? Ehkä minä en vain tiedä, mistä etsiä. En olisi koskenut Demon’s Soulsiin tai Bayonettaankaan, jollei niitä olisi minulle esitelty muiden toimesta. Nyt minä haluankin löytää lisää näitä helmiä, mutta siihen selkeästi tarvitaan muiden apua. Ilmeisesti parhaat palat löytää puskaradion kautta. Tästäpä syystä pyydänkin: jos siellä inttervepsin toisessa päässä joku tosiaan lukee tätä... Mikä on seuraava sushi, joka minun täytyy löytää? Mikä voisi olla minun seuraava lempiruoka?

Ja sillä välin kun te mietitte sitä, minä lähden lyhyelle lomalle Kuopioon. Hassuna faktana voisin kertoa, että Kuopio on ällistyttävä kaupunki, jonka ainoa varsinainen pelikauppa sijaitsee jossain hornan tuutissa. Ei siis lainkaan keskustassa, missä ihmiset sitä tarvitsisivat. Hyi hyi, Kuopio. Tuhma.