maanantai 30. heinäkuuta 2012

Nettipelien Shangri-La


Mitä tulee yleensä mieleen sanoista nettipeli tai nettiyhteisö? Minun silmiini ne luovat ainakin mielikuvia (esi-)teinilapsosista, grieffaamisesta, trollaamisesta ja kaikesta siitä ihanasta, mitä netin luoma anonymiteetti herättää. Mutta katso ja ihmettele: netistä löytyy kuin löytyykin yhteisöjä, jotka ovat oikeasti huomiotaherättävän positiivishenkisiä. Ja ei, en puhu edes mistään New Age –hippien rakastetaan-itseämme-toisiamme-ja-kaikkia –ryhmistä.

Starcraft 2 on Blizzardin luoma RTS-peli. Strategiaa siis. Sen yksinpeli on muuten ihan yllättävän hyvä ja monipuolinen. Itse en yleisesti ottaen innostu tietokoneella istumisesta tai strategiapeleistä, mutta tuon pelin hakkasin läpi oikein nälkäisenä. Antipatiani strategiaa kohtaan juontaa muuten juurensa lapsuusajan traumoihin; vuonna kivijakuutti koetin pelata jotain antiikkista Age of Empiresiä tai muuta vastaavaa pläjäystä, ja matkani tyssäsi jo harjoittelukenttään. Kuolin meinaan joillekin harjoitteluleijonille. Siis harjoittelukentässä... Siinäpä vasta oikea proo. :D Näin jälkikäteen ajatellen on suoranainen ihme, että minä koskaan onnistuin jatkamaan peliharrastustani näinkin pitkälle, kun olin NOIN huono pelaamaan mitään. Ja minä kun olen tunnetusti huono häviämäänkin... Huono pelaaja + huono häviäjä = huono yhdistelmä.

SC2:n yksinpelikampanjassa on itsessään oikein kunnioitettava 10-20 tuntia pelattavaa. Eihän se silleen samaa luokkaa ole, kuin monet roolipelit tai muut semmoiset, mutta kuitenkin paljon enemmän kuin suuressa osassa nykypeleistä. Ja kampanja on vielä oikein viihdyttävä, hyvin suunniteltu ja vaihteleva. Siinä on jopa hyvä tarina! (Sepä muuten herättää mielessäni kysymyksen: jos strategiapelissä voi olla olla ihan oikeaa juonta, niin miksei räiskintäpelissäkin voisi? Max Payne 3:n huonoa juonta nimittäin puolusteltiin minulle joskus nimenomaan sillä, että ei räiskintä oikein pysty kannattelemaan juonta... Hmm.) Mutta SC2:n idea jatkuu vielä yksinpelin jälkeenkin, sillä siinä on varsin elävä moninpelipuolikin. Pelejä voi joko pelata itse tai katsoa muiden touhuja. Itse en todellakaan lähtenyt moninpelejä edes koettamaan, sillä askel yksinpelistä moninpeliin tuntui harvinaisen hankalalta ottaa. Mutta se ei haittaa oikeastaan ollenkaan, kun tämä SC2 on vähän niinkuin jääkiekko – hauskempaa seurata vierestä kuin pelata itse (ja ottaa itse turpiinsa). Starcraftia on myös harvinaisen helppo seurata. Siinä on paljon suuren rahan turnauksia, joita voi seurata netin kautta tai Barcraft-tapahtumissa (=Starcraftia esitetään ravintelin screeniltä) – melkein aina on joku turnaus menossa jossain päin maailmaa. Monet pelaajat striimaavat myös omia turnausten ulkopuolisia pelejään nettiin. Välillä sitä tuli jopa telkkarista, Korean kansainväliseltä tv-kanavalta Arirangilta. Ja siis kyllä vain, nimenomaan Suomen telkkarista.

Sinänsähän se on melkolailla vaikea kuvitella, että on olemassa peli, jota on mukavampi seurata vierestä kuin liata siinä omat kätensä. Mutta vielä vaikeampaa on kuvitella, että on olemassa peli, jonka nettiyhteisö olisi jotain muuta kuin tympeitä grieffaajia. Saati sitten että se olisi asiallinen tai jopa herrasmiesmäinen. On se vaan silti totta. Jotain se kertoo jo pelistä, jos moninpelin alussa vastustajilla on tapana toivottaa toisilleen hyvää peliä ja pidä hauskaa. Minä olin kyllä heti alusta asti ihan myyty tästä scenestä. Kyllä minä vaan niin tykkään siitä, kun ihmiset osaavat olla toisilleen kivoja. Oikein halinalleja. <3

Jos nyt joku ei oikeasti ole vielä sekaantunut SC2-sceneen, niin suosittelen suuresti. On jo korkea aikakin. Tästä linkistä löytyvästä uutimesta voi vaikkapa aloittaa ilmiöön tutustumisen: Kiwis watch Korean StarCraft champs in bars - Barcraft.

Ja jos joku nyt innostui aiheesta niin tässä vielä pari muuta hyväksi koettua linkkiä: GSL on korealainen Starcraft-liiga parhaista parhaille taitureille. Huonomman laatuista striimiä voi seurata ilmatteeksi, paremmasta laadusta joutuu maksamaan jokusen euron. Day9 puolestaan on Starcraft-julkkis ja ihan ällistyttävän positiivinen kaveri. Hänen videoistaan löytyy kaikenlaista Starcraftiin liittyvää, mm. pelien analysointia ja vinkkejä paremmiksi pelaajiksi halajaville.

Sitten vielä tämä video. Ihan vain siksi, että se on niin hassu:


Nyt sitten kaikki joukolla Starcraftia seuraamaan! Scenestä löytyy muuten muutamia suomalaisiakin, joten jos tykkää penkkiurheilla sinivalkoiset lasit päässään, niin sekin onnistuu. GL HF!

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Mörkö nimeltä pelaaminen


Olen tällä viikolla alkanut miettimään pelaamista harrastuksena ja ihmisten suhtautumista siihen. Itse pääsin omissa piireissäni todella pitkälle kuvitellen, että pelaaminen on täysin yleinen ja yleisesti hyväksytty harrastus. Ilmeisesti monessa kodissa vanhemmat osaavat olla kovasti videopelejä vastaan, mutta meillä jopa äitini otti ohjaimen käteensä. Tosin vain silloin kun kuvitteli, että kukaan muu ei näe. Omakohtaisesti olen alkanut törmäämään pelivastaisiin mielipiteisiin pikkuhiljaa sitä enemmän, mitä enemmän ikää kertyy lasiin. Ensin ajattelin, että negatiivinen suhtautuminen peleihin on nimenomaan vanhempien sukupolvien tapa. Sehän olisi aikalailla luonnollistakin: kaikkea itselle uutta on helppo vierastaa. Ennen 70-lukua syntyneet kun eivät ole niin tottuneet peleihin ja pelikoneisiin heti lapsuudestaan asti.

Mutta kyllä ne nuoretkin osaavat. Opiskelemaan tullessani sain kavereita, jotka eivät täysin ymmärtäneet harrastustani. He sanoivat minua nörtiksi. Syystäkin, tietysti, ja täysin rakkaudella. Mutta kuitenkin. Sitten pelikaupassa työskennellessäni huomasin kun liikkeeseen tuli muutaman nuoren porukka, yksi poika ja tyttöjä. Kuuntelin ihan häkeltyneenä kun tytöt alkoivat nurista poikaressulle, että miksi he ovat pelikaupassa. Pelaaminen kun on kuulemma nörttien ja pikkupoikien puuhaa. Ilmeisesti aikuistuessaan kunnon poikien tulisi lopettaa moiset lasten leikit. Mitä ihmettä? Miksi se olisi vain poikien harrastus? Kyllähän toki tytöilläkin on silmät, joilla katsoa ruutua ja kädet joilla käyttää ohjainta. Entä miksi se olisi vain lasten harrastus? Miksi se ei sopisi aikuisille? Eihän kukaan käske aikuisia lopettamaan lukemistakaan osana aikuistumisriittiään. Itse en koe pelaamista juuri sen kummempana ajanvietemuotona, kuin telkkarin tai elokuvien katsomistakaan. Tai lukemista. Yleinen ideahan on se, että siinä on jonkun muun tuottama tarina, jota kuluttaja sitten seuraa. Omalla tavallaanhan sitä voisi pitää jopa parempana tapana itsensäkehittämisen kannalta. Kirjoissa ja elokuvissa tarinan seuraajalla on vain passiivinen osa, hän ei itse tee muuta kuin katsoo ja tulkitsee tarinaa. Peleissä hän puolestaan pääsee itse vaikuttamaan tarinankulkuun. Parhaimmillaan hän voi oikeasti päästä päättämään asioista: onko hänen hahmonsa hyvis vai pahis, tappaako toisen hahmon, vai jättääkö henkiin. Pahimmissa putkijuoksuissa pelaaja ei tarinaa kyllä pääse juuri muuttamaan, mutta saa kuitenkin ohjata hahmoaan ja sillä tavalla kehittää sorminäppäryyttään.

Omituisia ennakkoluuloja tuntuu olevan yllättävän paljon liikkeellä koskien pelaamisharrastusta.  Pelaajien pitäisi olla poikia. Heidän pitäisi olla haisevia ja rasvaisia ja huonoja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kaikkien pelien pitäisi olla väkivaltaisia sotapelejä. Ja nehän tunnetusti saattavat aiheuttaa väkivaltaisia kohtauksia. No joo, kai minä sen jollain tasolla ymmärränkin. Niin kuin jo sanoinkin postaukseni alussa, kaikkea itselle uutta on hirveän helppo vierastaa ja jopa vähän pelätäkin. Kaipa sitä joskus ammoisna aikoina on pidetty kirjoja, radiota ja telkkariakin uhkakuvina. Mutta sitä minä en kuitenkaan täysin ymmärrä, miten niin useat ovat valmiita tuomitsemaan toisen harrastuksen ja mielenkiinnonkohteen, vierastipa hän sitä itse miten paljon hyvänsä. Minua ei saisi suurin surminkaan mihinkään korkeisiin paikkoihin, mutta kyllä minä silti ymmärrän ja hyväksyn  sen, että joku muu saattaa haluta tehdä benji-hypyn. Pelaajat taas tuntuvat olevan aika usein vapaata riistaa. Kuten vaikka noille tytöille, joista juuri kirjoitin. Tai eräälle naisihmiselle, joka tuli liikkeeseemme, marssi suoraan luokseni kassalle ja sanoi pelien olevan syypää vaikka minkälaisiin hirmutekoihin. Muuta asiaa hänellä ei ollut. Kunhan kävi syyttämässä. Mediakin nostaa aika ajoin kysymyksen, että mitä pelaaminen aiheuttaa nuorten mielenterveydelle.

Voi voi. Mikäs sitten eteen? Ennakkoluuloja löytyy hirveästi, ja välillä niitä jopa lietsotaan. Mutta jotenkinhan sitä vastaan voisi taistella. Ehkä tästä harrastuksesta pitäisi vain tajuta avata suunsa useammin. Itse olen syyllistynyt siihen, että jos kuvittelen, ettei kohdeyleisöni ymmärrä pelaamista, en mainitse siitä mitään. Saatan kertoa muista harrastuksistani, mutta pelaamisen jätän mainitsematta. Arvelen vain, että ei ne kuitenkaan ymmärrä sitä. Mutta sitten jos pelaajat puhuisivat harrastuksestaan avoimemmin, niin sehän saattaisi hälventää negatiivista ilmapiiriä, joka monen mielessä siihen yhdistyy. Jos pelien karsastajat kuulisivat silloin tällöin tapaamiltaan ihmisiltä peliharrastuksesta, niin sitten he varmaan oppisivat ajan kanssa huomaamaan, että pelaajiahan on vaikka minkälaisia. Ei ne kaikki ole ennakkoluulojen kaltaisia. Eikä ne kaikki edes haise.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Autovarkauksia ja aseellisia selkkauksia


En tiedä onko muut koskaan huomanneet, että joskus elämä tulee harrastusten tielle. Niin minulle on käynyt ainakin viime viikonloppuna ja sama tilanne jatkunee tulevalla viikolla. Viikonloppuna kävin siis Kuopiossa ja matkasta on nyt kotiuduttu ja jossain määrin myös palauduttu. Hyviä reissuja oli, mutta sieltä vain lähti matkaan kaveri, joka on nyt vallannut minun pleikan. Toisin sanoen moneen päivään en ole päässyt niittämään minkään maailman demoneita, enkä varmaan pääse pahemmin niittämäänkään niin kauan kun kaveri punkkaa täällä. Hyvään tarkoitukseen tämä hyväntekeväisyys nyt toisaalta menee. Kaverilla on meinaan ollut GTA 4 jo monta vuotta kesken. Jospa se tällä viikolla saisi sen viimeinkin tahkottua loppuun asti. Eikä tämäkään tylsää ole, vaikka itse en pääsekään ohjaimeen käsiksi. Nyt voin katsoa vierestä, kun toinen pelaa huonosti ja ajelee päin seiniä. Ja kuolee. Ja kuolee taas. Nyt minun ei tarvitse edes heitellä ohjaimia kiukuissani ympäri olohuonetta, voin vain keskittyä nauramaan toisen räpistelylle.

Ja mikäs tuota peliä on muutenkaan katsellessa. Itse tykästyin siihen aikoinaan ihan tosissani ja pelasin sen oikein kahdesti läpi. Se on minulle todella harvinaista, kun minä en yleensä pelaa mitään peliä kuin yhden kerran, enkä aina sitäkään. Mielestäni monessa pelissä ei vain tunnelma riitä enää toiselle pelikiekalle asti, vaan koen että ne on jo vähän nähty ensimmäisen kierroksen puitteissa. Jostain kumman syystä GTA 4 jaksoi kuitenkin ihastuttaa minua monta kertaa. Ja nyt kun katselen sitä vierestä, niin täytyy sanoa, että kyllä se ihastuttaa edelleen. Siinä on vain sitä jotain, joka sytyttää. Se näyttää vielä nykymittapuillakin kivalta. Hahmot ovat monipuolisia. Tarina on mielenkiintoinen. Maailma tuntuu oikeasti vapaalta ja jopa elävältä. Itse toiminta ei ole ehkä sitä kaikista sulavinta, mutta ei sekään millään mittapuulla huonoa ollut.

Tästä nostalgisoituneena aloin taas haaveilla GTA 5:sta. Olin kuullut toiveikkaita huhuja, joiden mukaan peli olisi mahdollisesti tulossa ulos jo tämän vuoden puolella. Googlailin sitten vähäsen, josko netin syövereistä löytyisi vahvistusta noille ihanille huhuille. Mutta eihän siellä oikein muuta ollut kuin pelin traileri. Hienoltahan se näytti, mutta ei se oikein nostata uskoa siihen, että vielä tänä vuonna pääsisi uppoutumaan tuohon autovarkauksien ja aseellisten selkkauksien maailmaan. Höh. L


Mutta jospa sitten kaivelisin vanhan DS:ni jostain kaapin syövereistä. Tajusin meinaan, että minullahan on tuolla GTA Chinatown Wars lähes koskemattomana odottamassa parempaa hetkeä. Nyt se hetki on täällä. Pakkohan se on tätä GTA-tuskaa jollain lievittää.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Sushia mä metsästän


Olen pelaillut viime päivinä paljon Dark Soulsia ja ihastellut pelin idean ja maailman omaperäisyyttä. Se tuntuu yleisessä pelien massassa niin tuoreelta ja raikkaalta. Ja silti niin... nähdyltä. Ensin huomioin pelissä vain sen, että se ei ole puristettu aivan samassa muotissa kuin muut suuret pelijulkaisut. Se on vähän vaikeampi. Se odottaa pelaajaltaan enemmän. Siinä on omiakin elementtejä, eikä kaikki ole lainattu geneeristen pelien ohjekirjasta. Mutta sitten ruusunpunaiset lasit alkoivat haalentua. Näennäisestä omaperäisyydestään huolimatta se on aika pitkälti täysin sama peli kuin ykkösosansa. Vähän on lisätty uutta kosmetiikkaa päälle. Maailman rakennetta on vähän väännelty. Mutta sama peli se on. Kentät on kierrätetty Demon’s Soulsista. Hirviöt ja tavarat on kierrätetty. Jotkut bossitkin on siirretty suoraan aiemmasta osasta tähän uuteen. Ei se siitä tietysti huonoa peliä tee. Päinvastoin oikeastaan. Jos tykkäsin pelin ykkösosasta, niin tokihan minä nautin myös sen uudelleenlämmittelystä. Mutta pistää se silti vähän mietityttämään. Mihin kaikki uudet ideat ovat hävinneet?

Dark Soulsiin suunniteltiin ihan uusi maailma ja uudet monsterit. Tai ainakin melkein.
Kyllä niitä raikkaita uutuuksia on varmasti jossain olemassa. Olen melko vakuuttunut siitä. Eihän ideat maailmasta voi toteuttamalla loppua. Ehkä ne timantit vain peittyvät kaikkien AAA-julkaisujen alle. Totta kai koville AAA-nimikkeillekin on paikkansa. Itsekin haalin niitä hyllyyni. Ne kun ovat kuin pizza tai lasagne. Niistä tietää jo tilatessa, että ne on namia. Välillä sitä vain kaipaa vähän vaihteluakin. Niinkuin silloin, kun kaverini vei minut ekaa kertaa sushille. En voinut etukäteen tietää, että varmasti tulen ateriastani nauttimaan. Ja kas vain, yhtäkkiä minulla olikin uusi lempiruoka!

Pelihyllystäni löytyykin siis paljon lasagnea ja pizzaa. Pari hampurilaista. Onneksi olen löytänyt muutaman sushinkin, esimerkiksi Bayonetan. Pitkään se seisoi koskemattomana hyllyssäni. Ajattelin, että joopa joo, taas näitä tissipyllypelejä. Eihän siinä varmasti ole mitään pelillisiä ansioita, kun se ratsastaa naishahmon vähillä vaatteilla ja enemmän tai vähemmän vihjailevilla repliikeillä. Voi pojat kun olinkin väärässä. Tissien ja pyllyjen lisäksi sieltä löytyikin hauska idea, huvittavaa huumoria sekä laadukasta ja haastavaa mäiskettä. Olin oikeasti tosi otettu pelin toimintapuolesta. Bayonetalla on todella monipuoliset hyökkäyskuviot ja taistelusysteemi on toimiva. Vasenta tattia pyörittelemällä ja äksää, ympyrää, kolmiota ja neliötä hakkaamalla saa tehtyä erilaisia komboja. Ihan niinkuin Tekkenissä ikään. Siihen kun lisää vielä moninaiset hirviöt, joilla on kaikilla omat heikkoutensa, niin voilà. Osui ja upposi, ainakin minuun. Mutta vaikka toiminta olikin niin hyvää, en silti osaa päättää kummasta viehätyin enemmän: hyvästä äksönistä vai omalaatuisesta tunnelmasta.

Sushi-pelejä on siis todistettavasti olemassa. Silloin tällöin tuotetaan pelejä, jotka yllättävät luovuudellaan ja uutuudellaan. Mutta miksi ne eivät löydä tietään minun pelihyllyyni? Ehkä minä en vain tiedä, mistä etsiä. En olisi koskenut Demon’s Soulsiin tai Bayonettaankaan, jollei niitä olisi minulle esitelty muiden toimesta. Nyt minä haluankin löytää lisää näitä helmiä, mutta siihen selkeästi tarvitaan muiden apua. Ilmeisesti parhaat palat löytää puskaradion kautta. Tästäpä syystä pyydänkin: jos siellä inttervepsin toisessa päässä joku tosiaan lukee tätä... Mikä on seuraava sushi, joka minun täytyy löytää? Mikä voisi olla minun seuraava lempiruoka?

Ja sillä välin kun te mietitte sitä, minä lähden lyhyelle lomalle Kuopioon. Hassuna faktana voisin kertoa, että Kuopio on ällistyttävä kaupunki, jonka ainoa varsinainen pelikauppa sijaitsee jossain hornan tuutissa. Ei siis lainkaan keskustassa, missä ihmiset sitä tarvitsisivat. Hyi hyi, Kuopio. Tuhma.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Häviämisen sietämätön vaikeus


Olen aina tiennyt, että voitto maistuu minulle hyvältä pelissä kuin pelissä. Ja häviö on karvasta kuin kalkki. Silti vasta eilen tajusin, että se on minulle ihan oikeasti ongelma. Meillä oli kiva peli-ilta menossa, kunnes minä tipahdin voittoisasta asemastani, suutuin ja pilasin tunnelman.

Eihän tämä mikään uusi ongelma minulle ole, mutta hiljalleen se on päässyt jalostumaan pisteeseen, joka alkaa olla aika hankala. Minusta tuntuu siltä, että jos peliporukassa on henkilöitä, jotka tuntevat minut vähänkään huonommin, minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pilata mukava peli-ilta. Jos kieltäydyn pelistä, pilaan illan. Olen silloin se hankala tyyppi, joka ei suostu muidenkaan toiveesta mukavaan yhteistoimintaan. Jos puolestaan suostun mukaan ja häviän, pilaan illan silti.

Joskus lapsena siskon kanssa pelatessa tällä häviökiukuttelullani ei ollut niin väliä. Siskoni tunsi minut, eikä niin hämmentynyt huonosta asenteestani. Hän ei myöskään arvostellut minua sen perusteella tai pitänyt huonona ihmisenä sen takia. Tai no... Ainakaan sen huonompana, kuin mitä isosisko yleisesti pikkusiskoaan voi pitää. Nyt aikuisena tilanne on toinen. Nykyään minun täytyy välillä olla kanssakäymisissä jopa vähän tuntemattomampienkin kavereiden kanssa. Kaikki pelikaverini eivät tunnekaan minua niin hyvin kuin siskoni ja pitkäaikasemmat tuttuni. He eivät tunne minua niin hyvin, että osaisivat jättää kiukkuni omaan arvoonsa. He hämmentyvät siitä. He ajattelevat, että missäs pellossa tuo tyttölapsi on kasvanut, kun ei ole oppinut häviämään. Ja oikeassahan he ovatkin. Kyllä aikuisen pitäisi pystyä hillitsemään tunteensa. Tämä on noloa.

Minulla on siis ongelma, olen voittoholisti. Mutta mitä sille voisi sitten tehdä? Yksi vaihtoehto on varmaan se, että olen oma itseni, ilman itsehillintää. Niinkuin pikkulapsi. Antaa ihmisten vain päättää, että tahtovatko he olla tekemisissä laiseni kiukkupussin kanssa. Mutta kun tuo kuulostaa niin huonolta idealta. En minä halua jämähtää ongelmineni siihen, missä olen. Haluan kehittää itseäni, tulla paremmaksi versioksi itsestäni. Mewtung 2.0:ksi. Jonkun pitäisi kehittää tukiryhmä voittoriippuvaisille. Win-a-holics Anonymous. Minä olisin ensimmäinen jäsen. Hei, olen mewtung ja olen voittoholisti.

Hulk häviää. Hulk vihainen.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Lautapeli-ilta! Ja -aamu!


Viikonloppu toi tullessaan ihan mukavia uusia tuulia: auringon taivaalle (tai no ainakin hetkittäin... Mutta hei, nyt ollaan Suomessa, sitä pitää olla kiitollinen siitä mitä saa, jos auringosta puhutaan) sekä kaverin kyläilylle. Sehän on loistavaa! Ja vieläpä oikein mukava mahdollisuus ottaa pelaamisen suhteen old school –otteet käyttöön: nyt esiin ne oluset ja lautapelit!

Kaveri toi mukanaan Star Munchkin –nimisen pelin. No joo, ei se nyt varsinaisesti ole lautapeli kun korteilla siinä pelataan. Mutta on siitä sellainenkin versio, missä on lauta käytössä... Varmasti on. Mä näin sellaisen netissä... Kai se sitten voidaan laskea lautapeli-iltaan?


Oli muuten aika hauska peli. Ainakin teoriassa. Idea on simppeli: potki ovia alas, tapa niiden takaa löytyvät monsterit, loottaa tavarat, nouse leveleitä. Hei, mä olen törmännyt tähän joskus ennenkin! Onko tämä Geneerinen Roolipeli? Jep, aika pitkälti. Paitsi että tässä pelissä kaikki tapahtuu korteilla. Ovet on kortteja. Monsterit on kortteja. Tavarat on kortteja. Hahmot ovat.... No, ehkä te tajusitte jo kupletin juonen.

Kuvassa ei ole kortteja. Siinä on ovia, monstereita ja loottia. Ja hahmo. Näättekös?
Kavereita voi auttaa taisteluissa. Jos he vain maksavat riittävästi. Jos he puolestaan eivät maksa, voit myös heittää kapuloita heidän kuvainnollisiin rattaisiin. Hell yeah! Minä tykkäSIN. En siis tykkää enää. Olin jo käytännössä voittanut, vain yksi helppo matsi enää... Kunnes ilkiövastustajani pyyläsi itsensä minun ja monsterin väliin, tappoi sen omiin nimiinsä ja vei nenäni edestä viimeisen levelin nousten mustana hevosena voittajaksi......

Olenko koskaan muistanut mainita, että olen huono häviäjä? Ja nyt kun minä sanon, että ”huono”, minä todella tarkoitan, että ”HUO-NO”. Pelipöytä jäi muiden siivottavaksi, minä marssin koneelle käsittelemään päivällä napsimiani kuvia. Tällä kertaa en kuitenkaan pitänyt ihan koko iltaa mykkäkoulua, vaikka ei sekään olisi ollut aivan täysin ennenkuulumatonta.

Seuraava aamu toi tullessaan arjen ja ainakin teoriassa pakolliset arkitoimet. Mutta aurinko kutkutteli ulkona kivasti, joten päätettiin vieraan kanssa jatkaa peli-iltaa vielä peliaamuksikin ja otettiin terassilla pari matsia vähän perinteisempiä lautapelejä: Trivial Pursuitia ja Heitä Sikaa. Trivial-matsi oli tiukka ihan viime metreille saakka, mutta ylivertaisilla knoppitietovarastoillani minä vein voiton! Sanottakoon, että voitin myös sianheiton ihan ylivoimaisesti. Silkalla taidolla voitin. Vai... Hetkinen... Nyt kun kirjoitin huonosta häviämisen sietokyvystäni, niin mieleeni tuli kauhea ajatus. Hävisikö tuo kaveri tahallaan, ettei joutuisi kestämään kiukutteluani?? Tämäpä täytyy selvittää...

Ei hassumpi tapa kuluttaa aurinkoista aamupäivää.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

frustrating_jerk98 has invaded your game


Dark Souls. Oi voi. Dark Souls... Mitä siitä nyt sitten sanoa? Kun aloitin pelaamaan sitä, olin ihan pähkinöinä. Ihan alusta alkaen kaikki yksityiskohdat kertoivat minulle, että edessäni on Demon’s Souls 2. Jo ensimmäisessä valikosta kuuluvassa äänessä kaikui jotain vahvasti samaa kuin edeltäjäpelissä. Ihanaa! En malttanut odottaa, koska tiesin, että tulen saamaan hyvin maukkaan pelielämyksen. Enkä tietysti ollut väärässä. Nyt olen saanut jo kaksi ensimmäistä  pääbossia alas, ja matka on tähän asti ollut erittäin viihdyttävä. Peli on vaikea, välillä oikein pirullisen vaikea. Jotkut mobit tuntuvat aluksi lähes mahdottomilta tappaa, mutta sitten harjoitus tekeekin mestarin. Muutaman (kymmenen) grindauskerran jälkeen sitä niittää alueen pahiksia kuin kauraa. Mutta se on periaatteessa vain puoli totuutta.

Pelin vaikeustason takia välillä sitä vain kaipaa vähän apujoukkoja hengissä pysymiseen. Esimerkiksi ensimmäinen bossi oli minulle viittä vaille mahdoton tappaa yksinäni. Minä kun pelaan taikoja heittelevää sorcereriä, joka fyysisestä heikkoudesta johtuen tykkää pukeutua kevyisiin kangasarmoreihin. Bossi puolestaan oikeastaan vaati mahdollisimman raskasta puolustusta, ettei se lyö ihan yhdellä iskulla hahmoa maahan. Ihan kiva siis, että peliin on kirjoitettu joihinkin kohtiin NPC-hahmoja, joita voit kutsua kaveriksi pomomatsiin. Mutta tässäpä onkin koukku 22... Pahaenteistäkö? Kyllä vain. Pystyäksesi kutsumaan kavereita, hahmosi tulee olla ”hengissä”. Tai siis ainakin mädäntymätön, koska hahmohan on joka tapauksessa epäkuollut. Zombi, noin niinkuin tuttavallisemmin. Mutta välillä sitä voi olla maatunut muumiozombi ja välillä ihan lihaisa kiva ihmiszombi.

Ai sitä pitää olla ihminen vai? Eihän se nyt kuulosta pahalta. Mutta tässäpä tulee nyt se koukku 22. Huoh. Jos olet hengissä, se avaa pelisi muillekin Dark Souls –urpoille, jotka voivat tunkeutua maailmaasi mustina aaveina. EEEII! Ei internet-urpoja minun peliin!! Kun herätän itseni tallennuspisteellä takaisin ihmismuotoon ja lähden raahustamaan yliraskaassa armorissani kohti bossimatsia, olen jo ihan epätoivoinen valmiiksi. Kuinkakohan pitkälle tällä kertaa pääsen ennenkuin joku hyökkää? Ja sittenhän se pamahtaakin ruudulle: ”frustrating_jerk98 has invaded your game”. Kaikki on pilalla. Jos lähdet bossille muumiona, pääset ainakin pomolle asti. Ehkä. Pomolle et kuitenkaan pärjää. Jos päätät riskeerata ihmismuodon, et pääse kuin puoleen matkaan, kun joku urrrpo kuitenkin hyökkää. Lopputulos on aina sama: you’re damned if you do, you’re damned if you don’t.

Jostain syystä minun ruudulle tulee vähän väliä tällainen teksti. Oisko joku bugi? Kuva osoitteesta  http://tap-repeatedly.com/2012/01/dark-souls-diaries-deaths-472-579/

Huudan telkkariruudulle. Hakkaan vähän ohjaimella sohvaa. Papatan hetken kuin papupata avokin selälle pelin/maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja interneturpoista. Koira katsoo ihmeissään. Lähden tuokioksi viilentymään. Ja palaan takaisin sohvalle pelaamaan. Miksi minä teen tätä itselleni?

OK, sitten saan bossin alas ja se on ihan usssskomaton riemu! Hyvin lyhytikäinen riemu, mutta kuitenkin. Meinaan pomon jälkeenhän sitä pitää suunnata uudelle alueelle, missä sitä koskaan ei tiedä, mitä kulman takana on. Sitä hivuttautuu oikein hiljaa nurkalle, kääntää hiljaa kameraa. Onko siellä ketään? Huh, kun on kuluttavaa. Mutta jostain syystä kuitenkin samalla niin antoisaa ja loputtoman koukuttavaa.

Niin mitä sitä nyt Dark Soulsista voisikaan sanoa? Tästä avautumisestani huolimatta suosittelen sitä lämpimästi kaikille masokisteille. Tai niin sanoisin ainakin tällä hetkellä. Kohta kun alan taas pelaamaan ja kuolen johonkin hirvittävyyteen, niin kellossa voi olla taas ihan eri ääni.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Pleikanpoika sairastaa


Mun pleikka on varmasti kipeänä. Tai ainakin sillä on joku flunssan esiaste. Tai sitten minä olen vain ylihuolehtivainen vauvaseni turvallisuudesta? Näin sopisi toivoa, mutta ennusmerkit ovat ilmassa. Raukan tuulettimet ovat alkaneet hurista ihan korvinkuultavasti kovempaa kuin mitä ennen. Ohjaimetkaan eivät ole enää sitä, mitä ne ennen olivat. Jokaikisestä pädistä on lähtenyt vasemman tatin suojakumi irti. Yhdestä on myös haljennut se tattiosa. Siis se leveämpi päällisosa. Nimenomaisesti se osa, jota pitäisi peukaloillaan kosketella, kun pelaa. Yksi niistä voisi tehdä myös sivutyötä helistimenä. Siitä meinaan lähtee aika railakas ritinä kun ravistaa. On tainnut tullut heitettyä ohjainparkoja pari kertaa liikaa maahan. Olisi ehkä pitänyt pelata nätimmin? Tai ainakin pistää ne parempaa turvaan säilytykseen, niin ettei hepuloiva koirani heittäisi niitä aina uudestaan vauhdilla alas sohvan selkänojalta.

Siinä on ohjain, jossa näkyy pelaamisen jäljet. Huomatkaa koirankarvat. Minun koiralla taitaa olla elämäntavoitteena saada karvojaan tarttumaan jokaikiseen omistamaani esineeseen.
Tämä ei ole edes minun ensimmäinen pleikka kolmonen. Ensimmäinen kesti noin puolitoista vuotta ennen kun päätti kuolla dramaattisesti, vieden samalla kaikki minun seivit. Se oli kova pala purtavaksi, mutta onneksi se meni silloin vielä takuuseen. Sinänsä ihan kohteliaalla aikataululla se silloinen pleikkanen päätti päättää päivänsä, kun odotti takuunsa viimeisiin kuukausiin ennen h-hetkeä. Mutta mikäs sitten eteen jos tälle nykyiselle käy jotain? Se on jo kohta kolme vee, eikä sillä ole enää takuuta.

Konsoliostoksillehan se tie sitten pakostikin vie, uuden pleikan hankintaan. Nyt siitä ei ole enää kysymystäkään, että mikä laite sieltä pelikaupasta kainolohon tarttuisi. Silloin aikanaan, kun olin ensi kertaa hommaamassa nykysukupolven konsolia, se ei ollutkaan ihan niin selkeä peli. Taisinpa sanoakin, että pleikkaa en ainakaan osta. Kun onhan se ihan nolo yritys koko laite. On niin kallis, eikä pelejäkään ole juuri ollenkaan. Arvelin ostaa joko Wiin tai Kolmekuuskymppisen. Mitä minä oikein ajattelin? Wii? Mitä minä olisin tehnyt casual-konsolilla? Onhan sillekin varmasti paljon hyviä pelejä olemassa, mutta ei ne ehkä olisi voineet täyttää minun pelitarpeitani ihan tyystin. Boxi olisi ollut ehkä varteenotettavampikin vaihtoehto, mutta jostain syystä ostin sitten kuitenkin pleikan. En edes tiedä, mikä minun mieleni sitten muutti. Mutta onneksi muutti. En hetkeäkään ole katunut kallista ostostani ja käytän sitä paljon muuhunkin kuin pelaamiseen. Ainoa asia, mikä siinä niin harmittaa on tuo taipumus lyhkäiseen käyttöikään. Mutta se samahan se on nykyään kaikissa elektronisissa laitteissa. Ihan justikään meiltä meni rikki myös muutaman vuoden vanha vahvarikin. Eikä sekään ollut mikään Ikea-laadun laite.

Voi pleikka pleikkaseni. Koetahan vielä jaksaa. Älä jätä minua vielä, meillä voisi olla niin hyvä yhdessä. Mutta jos kuitenkin jätät, niin taidanpa ottaa seivit tällä kertaa talteen. Ei pääse kukaan sanomaan, ettei mewtung opi virheistään.

PS. Tähän lisättäköön, että kamerani päätti, ettei aio jäädä pekkaa pahemmaksi. Ei suostunut lähtemään käyntiin, ennen kuin käytin akkua laturissa. Ja akkuhan oli siis täysi alun alkaenkin... Sattumaako tämä ajoitus? I think not!

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Ennen oli pelitkin rautaa


Selailin viikonloppuna Playstation Storen alelaareja ja löysin sieltä palan lapsuusmuistojen taivasta pilkkahintaan. Pleikka ykkösen Final Fantasyitä myydään alta vitosen per nenä! Wau, siinä on jo hinta-laatusuhde kohdillaan. Muistelisin aikanani pelanneeni FF7:ää noin 70 tuntia. Tuolla alehinnallahan se tekisi tunnin huvitukselle hintaa noin 7 senttiä. Tuohon pystyy jo vähän köyhäisemmänkin pelaajan kukkaro. Esimerkiksi minun itseni. Melkein harmittaa, etten voi ostaa sitä. Siis sen takia, että se löytyy jo ennestään kovalevyltäni, kun yli-inhimillisen huippu kaverini ehti minua jo sillä lahjoa. Seuraavassa saattaa tulla spoilereita, joten jos joku ei ole viidessätoista vuodessa ehtinyt pelata peliä läpi, vaikka aikeissa olisi ollut, niin lukekaa varauksella. Tosin onhan se 15v aika pitkä aika... Kyllä siinä pitäisi ehtiä yksi peli pelaamaan, vaikkakin sitten näinkin pitkä... :D

Aikanaan FF7 vastasi minun ensimmäisestä vakavasta pelikoukutuksesta. Joo, olin pelannut aiemminkin Segan tasoloikkia, mutta tämä peli taisi olla ensimmäinen, jota tahkosin oikeasti tuntikausia. Pakkomielteisesti. Oli varmasti myös ensimmäinen, jonka pelasin ihan loppuun saakka. Otin sen itse asiassa muutama viikkonen takaperin taas uudelleenpeluuseen ja ihmettelin, että miten useammat nykypelit eivät ole yhtä hyviä. Jos sitä osattiin jo ysärin lopulla tuottaa noin laadukasta tarinaa peleihin, niin MIHIN se taito on nykyään hävinnyt? Tarinan lähtökohta itsessäänhän ei ole mitenkään loputtoman omaperäinen: pelastetaan maailma ahneelta yritykseltä. Sankarina toimii palkkasotilas. Mutta se ei lopu siihen, kun tarinassa on jopa käänteitä. Välillä jopa yllättäviä sellaisia. Hahmotkaan eivät ole yksiuloitteisia, hyvikset pelkästään hyviä tai pahikset pahoja. Yksi sankareista toteaa, että hänen kätensä ovat jo liian likaiset, että hän voisi nostaa tytärtään syliin. Toinen varastaa tiimiltään jotain aikas tähdellistä. Kolmas onkin vakooja.  Pahiksiin voi törmätä vaikka baarissa. Toteavat vaan, että nyt ollaan lomalla ja juomassa. Ei siinä ehdi jahdata hyviksiä. Toimintakaan ei ole koko ajan samanlaista, vaan sitä tahdittaa peliin jokseenkin saumattomasti upotetut minipelit ja hauskat pulmat. Toimii! Onhan se nykystandardeilla jo aika pikselipuuroa kuvanlaatunsa kanssa, mutta itseäni se ei kyllä vielä nykyäänkään haittaa. Jos peli toimii muuten, niin ei siihen paljoa huippugrafiikoita tarvita. Ja toisinkin päin: ei 1080p pelasta huonoa peliä.

Tällainen laatuun panostava trendi saisi minun puolesta yleistyä nykyaikanakin. Harmittavan usein pelit alkaa yhdestä pisteestä ja jatkavat samoilla raiteilla hamaan loppuun asti. Hahmoihin ei kiinnitetä huomiota eikä toiminta muutu mihinkään siitä mitä se on pelin alussa. Kenttä alkaa, juokset vähän matkaa eteenpäin. Ahaa, vihuja! Hyppää suojaan, ammu sieltä. Etene taas. Kas, peli loppuikin jo. Viihdyttäähän se tuokin, en minä sitä sano. Mutta nyt kun kokeili peliä, jossa on vaihteluakin, niin se herätti ajatuksia. Eikö tällaista voisi harrastaa nykyäänkin? Edes joissakin peleissä? Luulisi, että vielä nykyäänkin olisi tilausta pelille, joka yhdistäisi tarinankerronnan ja toimivan, vaihtelevan, omaperäisen toiminnan. Tai no, onhan sellaisiakin pelejä olemassa, mutta aikas vähän kuitenkin suhteessa uusien julkaisujen määrään.

Ohoh, sellanen fangirl-postaus tupsahti tällä kertaa. Jostain alitajunnan sopukoista pääsi varmaan ryöpsähtämään tekstiksi. En edes tiennyt, että tällaista oli tulossa. D: No, ei se mitään, näillä mennään. Lopuksi kuitenkin vielä aiheeseen ainakin puolittain liittyvä kuva, eli näihin kuviin, näihin tunnelmiin:

Osoitteesta  http://ffx2.com/forum/showthread.php?98066-Cloud-Then-and-Now 

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Tämähän on kuin jouluaatto!


Nyt se sitten tuli! Voe tokkiinsa, minun Dark Souls on täällä. Olihan muuten rivakkaa toimintaa. Tilasin pelin maanantaina, tiistaina se jo lähetettiin. Nyt kolme päivää myöhemmin paketti oli ehtinyt matkata Lontoon saarilta Suomeen. Ja kerrankin juuri sopivasti viikonlopuksi! Yleensä minulla on uskomattoman huono tuuri kaikkien palvelujen ajoitusten suhteen. Postipaketit eivät todellakaan saavu minulle ”juuri sopivasti viikonlopuksi”. Samalla logiikalla toimi myös aitojen rakennutus meidän rivitaloyhtiöön. Koko kylmän kesäkuun ajan olen saanut olla ihan rauhassa omalla pihallani. Siis silloin, kun ei siellä niin olisi tarvinnut ollakaan. Heti kun alkoi hellekelit, niin meidän pihaan alettiin rakentaa niitä aitoja. Olin toissapäivänä juuri leiriytynyt piknikille omalle ruohikolle. Levitin viltin ja otin mukaan mukavan tyynyn, kahvitermarin, hyvän kirjan. Istuuduin, hörppäsin kahvia. Ja just silloin tuli rakennusmiehet. Just silloin. Ette ole tosissanne?

Mutta onneksi sentään Dark Souls osasi ajoituksen jalon taidon, ja on nyt täällä. Paketti oli yllättävän paksu:


Ja sisältä löytyikin Limited Edition! Käytettyjen pelien tilaaminen netistä osaakin olla aika huisia. Sitä ei tiedä edes, että minkä version pelistä sitten saa käsiinsä. Tää oli aika muikea yllätys!


Kuntokin oli tosi jees. Pahvikannessa oli pieni ruttu, samoin kuin muovikannessa. Mutta minä en oikein koskaan ole ollut niin tarkka tämmösten kanssa. Tärkeintä on, että itse levyke on kunnossa, ja tässä tapauksessa niin todellakin oli.




Mukana tuli myös taidekirja sekä soundtrack ja Behind the Scenes -DVD. Normaalisti en juurikaan koske tällaisiin lisukkeisiin, mutta nyt pistin soundtrackin pyörimään bloggailun ajaksi ihan vain tunnelmaa nostattamaan. Ja tunnelmahan nousee. Kyllä näitä saundeja kuuntelee pelinsä taustalla.


Kaiken kaikkiaan olen koko proseduuriin hyvin tyytyväinen. Pitää ehkä hyvin epäsuomalaiseen tyyliin käydä jopa laittamassa tälle GamesCentre-nimiselle pelintoimittajalle positiivista palautetta! Nyt sitten vain leiriytymään sohvalle pädi kourassa. Kyllä tietää, mistä minut löytää viikonloppuna!


keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Postin tuo Pate jokaisen luo


Diabloton ranteiden parantelu on tuottanut tuloksia. Osittain yllättäviä tuloksia, mutta tuloksia kuitenkin. Pari päivää olen sinnitellyt ilman videopelejä, ja käsi on siinä määrin parantunut, että sitä juilii enää vain vähän ja välillä. Jee sille, on sekin jo jotain. Kärvistellessäni pistin tuulemaan ja ostin play.comin play traden kautta käytetyn Dark Soulsin. Hinta oli hyvinkin kohdillaan, kun maksoi vain ~20e kuljetuksineen päivineen. Tuo play.com on yleensäkin toimiva nettikauppa. Monesti sieltä löytää tosi hyviä tarjouksia, joiden seurauksena voi ostaa vaikka pelejä, joihin ei ehkä muuten olisi lähtenyt. Lisäksi sieltä ostetut pelit voi halutessaan kiikuttaa kiertoon paikallisiin pelikauppoihin, kun ovat kerta koto-eurooppalaisia plättyjä. Jos siis tahtoo ja/tai pystyy. Itse kiinnyn liikaa peleihini. Ne on niin nättejä ja kivoja ja ihania. Ei niistä vain voi luopua, vaikka tietäisikin, että niitä ei varmasti koskaan tule ottamaan toiselle pelikierrokselle. Hoarder much?

Nyt on siis uutta peliä tilattu, mutta sitten pitäisi malttaa odottaa, että Posti-Pate tuo postin minunkin luo. Mikä sillä oikein kestää? :P Viimeksi postaamani Dark Soulsin traileri sai minut ihan hulluihin täpinöihin, pitäisi päästä jo pelaamaan.

En olisi kyllä vielä vähän aikaa sitten uskonut, että odottaisin näin innolla kyseisen pelin kolahtamista postilaatikkooni. Demon’s Souls oli meinaan minulle aika täydellisen tyydyttävä paketti. Tykkäsin siitä melkein alkumetreiltä ihan viimoisen loppuun asti ihan simona (Simot ilmeisesti tykkäävät intensiivisesti?), mutta sen jälkeen olo oli tyhjentynyt.  Demon’s Souls oli jotenkin niin jännittävä, että olin sen pelaamisen jälkeen ihan puhki. Ei siis silleen kauhujännittävä, mutta silleen nyt-varovasti-etten-kuole-tyhmyyksiin –jännittävä. Silleen omituisesti jännitävä, että pelaaminen oli yhtäaikaa sekä miellyttävää että  kuluttavaa. Olin melkein helpottunut, kun sain tahkottua pelin pois käsistäni...  Sanon muuten, että tykkäsin pelistä melkein alkumetreiltä, sillä ensin en meinannut innostua siitä tippaakaan. Ei siinä pelaajaa motivoitu mitenkään pelaamaan. Ei kerrottu hahmon taustoja. Ei ollut pehmeää laskeutumista koukutukseen. Oli vain vähän jotain alkudemon tynkää, ja sitten peli jo alkoikin, eikä pidellyt kädestä edes vähäsen. Siinä sitä vain seisottiin kentän alussa sellaisen hahmon kanssa, josta ei oikein tiennyt mitään tai välittänyt ollenkaan. Miksi minun pitäisi tappaa noita zombeja? Peli tuntui vaikealta ja epäreilulta. Plääh. Sitten katsoin vähän matkaa, kun kaverini pelasi ja liekki syttyi. Heti kun kaveri nousi hetkeksi sohvalta käymään jääkaapilla, minä varastin ohjaimen ja aloitin oman pelin uudestaan. Sitten hakkasinkin sitä menemään pakkomielteisesti niin kauan kunnes peli oli ohi. Kävin töissä ja pelasin Demon’s Soulsia. Karhean alun jälkeen vaikeustaso ja kädestäpitelemättömyys vain toimi niinkuin junan vessa.

Voi Pate, tuopa se posti jo minunkin luo. Diablottomat päivät ovat meinaan tuottaneet yllättäviäkin tuloksia: pelaamiselta vapautuva aikani ei nimittäin automaattisesti siirrykään älyllisten ja tarpeellisten asioiden tekemiseen. Olen huomannut istuvani edelleen lähes yhtä paljon tietokoneella, nyt vain luen jotain iltapäivälehtien tyhmiä uutisia uudestaan ja uudestaan. Apua, hulluksihan tässä tulee ilman pelejä!

Minä ilman pelattavaa.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Kipeitä ranteita ja pelihaaveita

Nyt se sitten viimein tapahtui ja Diablo iski kirouksensa ranteisiini: tietokoneeseen tottumattomat kätöseni sanoivat sopimuksensa irti. Ranteita jomottaa, kämmenellä painaminen sattuu ja pää on kipeä. Tämä saattaa tarkoittaa sitä, että olisi aika hellittää vähän hiirikättä. Se on vain yllättävän vaikeaa, kun tänä aamunakin olen jo monesti meinannut avata Diablon ihan vahingossa. Jos minä vaikka katsoisin edes huutokaupan? Jos nyt yhden Maghda-runin vetäisisin? Ne on niitä kuuluisia viimeisiä sanoja, ja sitten huomaakin jo pelanneensa kolme tuntia.

Mutta jos ei voi pelata Diabloa, niin mitäs sitten? Ensijärkytyksestä yli päästyäni, tämä saattaakin olla ihan hyvä juttu. Tämänhän voisi vaikka nähdä mahdollisuutena katsastaa muitakin kiinnostavia pelejä, joita olen demoninmetsästyksen takia ohittanut. Hahaa, onneksi olen jo rääkännyt ranteeni pädiyhteensopiviksi, eikä ne kiusaannu pleikkapelaamisesta samalla tavalla kuin hiirestä ja näppäimistöstä. Erityisesti kaksi peliä minulla on ollut takaraivossa jo vähän aikaa: Dark Souls ja Dragon’s Dogma. Demon’s Soulsista minä tykkäsin kuin hullu puurosta, kun se oli yhtäaikaa niin vaikea ja silti niin ihanan helppo. Aina kun kuolin, niin minä tiesin, mitä olin tehnyt väärin. Monissa peleissä vaikeusaste syntyy huonoista kontrolleista tai epäreiluista vihollisista, mutta Demon’s Souls tuntui vaikealta reilulla tavalla. Jei sille, tykkään! Dark Souls on siis ihan jo sen takia harkitsemisen arvoinen setti. Ja kyllähän sen trailerikin näyttää itsessäänkin niin hyvältä, että ohoh:


Varsin messevältä näyttää kyllä Dragon’s Dogmankin toiminta. Lisäksi se on ihan uusi peli, eikä mikään jatko-osa, mikä on aika kunnioitettavaa. Harmillisen harvoin uusia peli-ideoita ilmaantuu kauppojen hyllyille.


Kummankohan sitä sitten valitsisi? Vai jotain muuta ihan tyystin? Pitää varmaan selailla nettikauppoja ja metsästellä Sitä Hyvää Diiliä. Hetkihän siinä menee, että netistä ostetun pelin saa pelattavakseen. Mutta postikustia odotellessa sitä voisi vaikka näyttää nenäänsä ulkomaalimalle ja nauttia kesästä, kun se nyt viimeinkin on hiipimässä näillekinmain. (Siis nyt on jo heinäkuu, eikä vieläkään ole hellekelejä näkynyt, onpa mälsää... :/ ) Ulkosalla sitä voisi myös kanavoida sisäistä nörttiään uusilla tavoin. Voisin käydä vaikka kirjastossa ja lukea jotain hyvää. Tai voisin piirtää tai valokuvata. Tai vaikka tehdä jotain käsitöitä, tähän malliin:

Nörtillä on nörtit huvit. Ja käsityöt. Virkattu baneling on aika söpis räjähtäväksi hyönteiseksi! 
No nyt kun asiaa ajattelee tältä kantilta, niin enää ei harmita oikeastaan yhtään, että Diablo joutuu pariksi päiväksi kesälomalle. Voi tätä mahdollisuuksien määrää! Kesä! <3