lauantai 30. kesäkuuta 2012

Payne in my Ass


Tiedän, että tämä on riskialtis kommentti, mutta rehellisyyden nimissä minun on sanottava tämä ääneen: Max Payne 3... WTF? Olenko minä tosiaan ainoa joka pettyi siihen?

Arvosteluissa ja nettipalstoilla peliä on ylistelty. Siis ihan tosissaan ylistelty. On kuulemma uskomaton juoni. On ihanat hahmot. Ja voi, että Maxin one-linerit naurattaa. Pelattavuudessa on kuulemma vähän hiomista (siitä olen kyllä samaa mieltä), mutta muuten puhutaan jo puolijumaluudesta. Tai vähintäänkin vuoden pelistä. Kaikkialla sitä kehutaan sellaisilla ylisanoilla, että alan jo oikein epäillä itseäni. Pelasinko minä edes samaa peliä kuin nuo muut?

Onko räiskintäpläiskinnöillä oikeasti niin alhaiset standardit, että Maxi Tuskan kaltainen tuherrus katsotaan genrensä huipuksi? Minua häiritsi jo juonen keskinkertaisuus ja joidenkin karttojen uskomaton putkimaisuus. Mutta se oli Max itse, joka katkaisi kamelin selän. Kuinka yksiulotteinen hahmosta voidaankaan tehdä? ”Millainen luonne me kirjoitetaan päähenkilölle?” ”Ai kuinka niin? Sehän on masentunut alkkis. Eikös se riitä luonteeksi?” No eeei! Etenkään kun eihän se edes oikein kuulostanut epäuskottavine one-linereineen masentuneelta. Eikä lopuksi ollut edes alkkiskaan. Että se kai siitä.

Voi voi. Normaalisti olen suuresti nauttinut Rockstarin peleistä. Olen ollut oikein tyytyväinen siihen, että he kiinnittävät huomiota tuotostensa juoneen ja hahmoihin. Ja toimintakin on ollut aina mallikasta ja varsin viihdyttävää. Etukäteen sitten fiilistelinkin, että kyllä tästä varmaan tulee tosi hyvä peli, varmaan yksi vuoden parhaista. Mutta ei sitten. Kyllä petyin. Tosin uurastin minä pelin ihan loppuun asti, enkä jättänyt kesken. Onhan sekin jo jotain: Max Payne 3, niin hyvä, että sitä ei tarvitse lopettaa kesken. L

torstai 28. kesäkuuta 2012

Minustako bloggaaja?


Tänä aamuna Diabloa runatessani mieleeni pälkähti kumma ajatus. Voisinkohan minä aloittaa blogin? Peliaiheisen blogin? Voisinkohan? Ajatus jäi kummittelemaan päähän, eikä runaamisesta tullut enää oikein mitään. Kuoltuani hajamielisyyttäni muutamaan otteeseen päättelin, että pelit on pakko lopetella siltä erää, kun kalliiksihan se varusteiden alituinen korjaaminen käy. Pää on pakko saada selvitettyä, ennen kuin ajan hahmoraukkani aivan konkurssiin.

Pari tuntia myöhemmin, ja tässähän minä nyt sitten istun, kirjoittamassa ensimmäistä postaustani. Minulle tämä on todella epätyypillistä käytöstä, sillä yleensä en aloita mitään uutta projektia ilman parin viikon tarkkaa harkintaa ja uudelleenharkintaa. No, syteen tai saveen, tässä sitä mennään. Blogin tarkoitus lie purkaa ajatuksiani peleistä ja jutustella kaikesta niihin liittyvästä randomista niitä näitä. Näin ensimmäisen postauksen kunniaksi voisin kuitenkin kertoa jotain itsestäni.

Olen 26-vuotias vannoutunut pelialan harrastelija. Aloitin pelaamisen jo joskus ala-asteella, kun siskon kanssa ostettiin puoliksi Sega Megadrive. Surkeita pelaajia me oltiin ja hermot olivat usein kireällä kun ukot eivät liikkuneetkaan siten, kun itse kuvitteli niitä ohjaavansa. Mutta silti voi sitä pelaamisen riemua; sydän oli menetetty ohjauspadille! Sittemmin siirryin pleikkaan, ensin ykköseen, sitten kakkoseen ja nyt kolmoseen, mutta pari asiaa on säilynyt: peli-into ja huonot hermot.

Lähimpänä sydäntäni on edelleen konsolipelaaminen, sillä sohvalla köllöttely istuu paremmin mukavuudenhaluiseen (lue: ”laiskaan”) luonteeseeni, kuin pc:llä kököttäminen. Poikkeuksen tähän on viime aikoina tuonut vain tuo Diablo 3, mutta se on sitten koukuttanut siihen malliin, etten pleikka-parkaa ole ehtinyt juuri käynnistelläkään pariin viikkoon. Diablo on siinäkin mielessä poikkeus, että se on suhteellisen uusi pläjäys. Normaalisti en osta pelejä julkaisupäivänä, vaan etsin enemmän hyviä hintalappuja. Joskus se toimii (ostin viime syksynä uusimman Deus Exän parilla kympillä), toisinaan huonommin (latasin PSN:stä Rayman 3:sen, koska oli halpa. Jäi pelaamatta).

Tällä kertaa siis vähän minusta, mutta myöhemmin enemmän asiaa pikku pelihyllystäni. Ja peleistä. Ehkä. Sen näkee sitten kun sen aika tulee. Ja nyt kun blogi on aloitettu, niin jokohan sitä voisi pelata vähän Diabloa ilman, että kuolee koko ajan silkkaa keskittymiskyvyttömyyttään?