maanantai 22. lokakuuta 2012

Hello Goodbye

Huhuu, hengissä ollaan. Viime postauksesta on vierähtänyt hyvä tovi jos toinenkin. Monesti on kirjoittaminen ollut mielessä ja useampaa aihettakin olen pyöritellyt ajatuksissani. Se varsinainen istuutuminen kirjoittamaan ei vain ole onnistunut tapahtumaan. Siihen ei vain ole ollut aikaa.

Kesälomalla aloin kirjoitella tätä blogia ihan omaksi ilokseni ja ajankulukseni. Lomalaisella kun ei ole muuta kuin aikaa ja energiaa. Mutta nyt kun syksy tuli takaisin ja kiikutti mukanaan paitsi työt myös lyhyemmät päivät, ei aikaa tunnu riittävän enää mihinkään. Saati sitten jaksamista. Viime viikkoina minun on melkeinpä ihan oikeasti ollut päätettävä, että mihin minä oikein vapaa-aikani tuhlaan: pelaamiseen vai kirjoittamiseen. Voitte, Hyvät Lukijat, ihan itse päätellä kumpi puoli on ollut voittoisampi. En usko tilanteen tästä parantuvan niin kauan, kun päivät ovat lyhyitä ja täynnä töitä. Ei, ellei vuorokauteen ilmaannu jostain lisätunteja, tai joku lainaa minulle DeLoreaniaan. Koska molemmat näistä vaihtoehdoista vaikuttavat jokseenkin epätodennäköisiltä, pidän parhaana nostaa hattua ja poistua takavasemman suuntaan. Ainakin hetkeksi.

Otsikosta huolimatta tämä ei siis ole mikään oikea hyvästi. Ehkä enemminkin nähdään taas. Kyllä minä vielä varmasti jatkan postailua, säännöllisen epäsäännöllisesti vain. Aihepiirikin saattaa hötäkässä vähän laajentua. Jokailtaisten Salkkareiden ääressä olen meinaan jo alkanut vähän kaavailemaan semmoisia nörttiuskottavia käsityöjuttuja. Telkkaria katsoessa kädet jää vapaaksi ja jollainhan se pitää jännetuppitulehduksia pitää voimissaan, jos ei pädillä tai hiirellä ja näppiksellä. Jos nuo käsityösuunnitelmat muotoutuvat todellisuudeksi, aion varmaan dokumentoida sen tänne. Ei tästä mitään kässäkerhoa ole tulossa, ei sillä. Mutta kuitenkin.

Tiedän varsin hyvin, että tämä todennäköisesti aiheuttaa lukijakatoa. Mutta ei se mitään. Aloin kirjoittamaan omalla aikataulullani ja omaksi ilokseni, ja samoilla periaatteilla kirjoittamista jatkankin. Tässä tilanteessa se vain tarkoittaa muutosta. Jos jotakuta kiinnostaa aatelmani vielä tämän jonkinasteisen formaatinmuutoksen jälkeenkin, niin hienoa. Jos ei, niin siinä tapauksessa kiitän Teitä Lukijoita huomiostanne, on ollut kivaa. :)

Nyt: hei vaan hetkeksi ja palataan asiaan ajan antaessa periksi! <3

perjantai 5. lokakuuta 2012

Tarjouksia, päätöksiä ja ongelmia

Tänään herätessäni mailissani möllötti sellainen pelitarjous, että melkein heikotti. Play.com ilmoitteli myyvänsä L.A. Noire Complete Editionia alta kahdenkympin. Niin on halpaa kuin makkara. Minua melkein harmittaa, että itse olen jo valmiiksi pelin onnellinen omistaja. Jos en olisi vielä ehtinyt pelaamaan sitä läpi, niin se olisi niiin ratkaissut kaikki minun mitä-minä-nyt-sit-pelaan -ongelmani. Mutta kun olen. Ja ei sitten ratkaise. Mutta ostakaa Te, hyvät lukijani, se sieltä pois jos vaan yhtään kiinnostaa. Peli ei ehkä ole ihan täydellinen mutta hyvää viihdettä joka tapauksessa. Ja mikä parasta, se on peli, joka edes yrittää laajentaa ajatteluaan laatikon ulkopuolelle.

Niille, jotka ovat onnistuneet elämään tynnyrissä tämän pelin osalta, annettakoon tiedoksi, että L.A. Noire on rikospähkinädekkari. Se on ehkä vähän vähemmän peli ja vähän enemmän interaktiivinen film noir -dekkaritarina. Siellä on ne pari pakollista takaa-ajo- ja ammuskelukohtausta, mutta enemmän siinä keskitytään johtolankojen etsimiseen ja epäiltyjen kuulustelemiseen ja tummanpuhuvan tunnelman fiilistelemiseen. Pelin voi jopa säätää mustavalkoiseksi oikeanlaisen tunnelman kohottamiseksi. Kyseessä ei ehkä ole paras noir-henkinen peli (itse tykkäsin Hotel Dusk: Room 215 -pelistä enemmän, olkoonkin pelinä aika erilainen) mutta kyllä minä sen hyväksi silti laskisin. Tosin minä nyt tuppaankin tykkäämään aikalailla kaikista peleistä, jotka edes yrittää kehittää jotain omaa. Semmoiset pelit saavat minun kirjoissani ihan välittömiä symppispisteitä.


No mutta. Saalis olkoon halpa, mutta se ei nyt ollut tällä kertaa minua varten - en minä ehkä useampaa niitä kuitenkaan tarvitse. Siispä minun pitää keksiä joku muu pelikohde, mihin hassata rahojani. Vähän olen ehtinyt pohdiskella tuota Playstation Plussaa. Hinta on 50e vuodessa, joten ei ihan kauhean paha. Sisältökin saattaisi olla jopa ihan hinnan arvoinen: sieltä saa ilmaiseksi joitakin ihan ihkaoikeita pelejä pelattavakseen ja sen lisäksi vielä jonkun verran tallennustilaa nettiin. Sehän voisi olla ihan überkätevää. Minun kasikymppinen kovalevyni alkaa ainakin jo pullistella, joten voisi olla kiva saada siivottua edes pelitallennukset sieltä pois tilaa syömästä. Puhumattakaan siitä, että tuo nykyteknologia saattaa posahtaa ihan yhtäkkiä ja ilman ennakkovaroituksia. Minun pleikkanihan on jo monen monta vuotta vanha ja ennusmerkitkin on olleet jo jonkin aikaa ilmassa. Ei tekisi varmaan pahaa pitää niitä tallennuksia jossain paremmassa tallessa. Mutta kun en minä sitten kuitenkaan tiedä. Minua pelottaa, että jos minä sen nyt ostaisin, niin saisinko minä rahoilleni riittävästi pelivastinetta, vai alkaisinko minä jo viikon päästä taas vinkumaan, että pitäisi saada taas uutta pelattavaa. Ehkä joku minun lukijoista osaisi vastata tähän? Oi Te Armolliset, uskallanko minä ostaa PS Plussan, jos tarkoitukseni on saada uusia pelejä pelattavaksi? Vaihtuuko ne ilmaispelit kovin usein? Liian usein? Ei riittävän usein? Onko hyvä? Onko huono? Kadunko? Enkö kaadu? Aaa! Voisi melkein luulla, että kyse olisi jostain suuremmastakin elämään suuresti vaikuttavasta päätöksestä. Onkohan tää nyt taas niitä ensimmäisen maailman ongelmia?

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Hikeä, verta ja miellyttäviä yllätyksiä

Pari kuukautta minä olen tässä pyöritellyt ja tuskastellut Dragon's Dogmaa. Peli maistui vähän puulta ja mieli teki lopettaa, mutta ei luontoni sallinut. Pakko oli puskea viimeiseen asti, kun kerran oli leikkiin ryhtynyt. Loppumetreillä aloin jo miettiä, että hyvä kun saa viimeinkin pakattua pillit pussiin. Sitten olen varmasti pätevöitynyt kirjoittamaan tiukkaa kannanottoa siitä, kuinka ei ole ennen niin tylsiä lohhareita metsästetykään ihan niin tylsällä tavalla. Mutta onneksi pidin pintani, enkä luovuttanut. Nyt täytyy nimittäin vähän perua aikaisempaa narinaani, tai edes lisätä siihen sivuhuomautus. Loppupomon jälkeen peli nimittäin pisti ihan eri vaihteen silmään, ja endgame olikin jo Dragon's Dogma 2.0. Se otti kaiken sen potentiaalin, mitä pelissä oli ihan alusta asti, ja toteutti sen täydessä mitassaan.

Juoneltaan Dragon's Dogma on suuri lohikäärmejahti. Pelin alussa lohikäärme on tullut pelimaailmaamme kylvämään satunnaista tuhoa. Se lennähtelee välistä kaupunkeihin ja pelottelee kansalaisia. Ei se oikeastaan tuhoa juuri mitään. Mitä nyt vain säikyttelee kansalaisparkaset sisätiloihin ja lukkojen taakse. Mutta minun hahmonipa päättää jostain syystä olla tyhmänrohkea ja tuikkaa rekan kokoista kärmestä ruostuneella miekalla nilkkaan. Kärmeshän ei tästä tykkää ja repäisee sankariltani sydämen rinnasta. Jutustaa vielä ennen lähtöään: "Minäpä otan tämän, etkä sinä voe sille mittään. Tule hakemaan se takas, jos uskallat. Minä oon tuolla K-Marketin pihassa joka perjantai minun Corollalla. Suat lättyys jos näätät siellä nuamoos. Tuupa vuan käämään, niin kötistään!" Sitten se lentää pois. Oletettavasti sinne K-Marketin pihaan. Tämä on siis pelin alkuasetelma. Siitä sitten lähdetään. Pikkukylän tyttö (tai poika) suuntaa kohti suurta maailmaa ideanaan kötistä dargonin kanssa ja voittaa siltä varastettu sydämensä takaisin. Tässä vaiheessa vähän ihmettelin juonta. Mietin, että onpa siinä omituinen lohikäärme. Eihän sen toiminnassa ollut mitään järkeä. Miksi se ei vain polta kaikkea ja tapa kaikkia, jos se kerran tahtoo kylvää tuhoa? Luottavaisin mielin lähdin kuitenkin edistämään juonta. Uskoin vakaasti, että kyllä tästä vielä hyvä tulee ja tarina kertoo syyn kaikkeen. Tokihan tästä saadaan muheva tarina aikaiseksi, se varmaan vain selostetaan pikkuhiljaa välivideoissa ja ehkä maailmasta löytyvissä tekstinpätkissä. Mutta pitkäänpä sain odottaa. Kylästä lähdettyäni siirryin avoimeen maailmaan. Sain monenlaisia toimeksiantoja eläinten tappamisesta tavarankuljetuksiin ja saattamistehtäviin. Missään ei kuitenkaan oikeastaan kerrota lisää kaiken tarkoiksesta. Mikä se lohikäärme on? Mistä se tuli? Mitä se haluaa? Kaikki johdattaa kuitenkin askel askeleelta lähemmäs sitä K-Markettia. Siltä polulta ei muuten pääse sitten vahingossakaan eksymään. Siitä pitää huolen yli-innokkaat koneohjatut pelikaverini. Ne kertovat kyllä vähän väliä, mihin seuraavaksi pitää suunnata. Sen vain jättävät mainitsematta, että miksi. No, löydän lopulta K-Marketin ja teurastan sydänvarkaan. (En suostu sanomaan tätä spoileriksi, oli tämä sen verran odotettavissa oleva loppuratkaisu.) Vieläkään mitään ei selitetä. Vieläkään juoneen ei saada päätä eikä häntää. Pelin juoni jäi tuntumaan ohuelta, vaikka ei se varsinaisesti ollut huonokaan. Ihan hyvältä se paperilla kuulostaa, mutta lopputulos jäi tuntumaan tarkoituksettomalta vielä pääpahiksen kaaduttuakin.

Sama ongelma jatkuu omasta mielestäni myös pelimekaniikkojen puolelle. Pelissä on mahdollista valita aluksi yksi kolmesta luokasta hahmolleen: siitä voi tulla miekalla ja kilvellä varustettu soturi, tikareita ja jousipyssyä heilutteleva metsästäjätyyppi tai taikoja heittelevä maagi. Myöhemmin luokkaa saa vaihtaa tai valita jotakin näiden välimaastosta. Kaikkia opittuja kykyjä ei voi käyttää samanaikaisesti, vaan niistä pitää aktivoida käyttöön muutamia kerrallaan. Maailmasta löytyy erilaisia hirviöitä, joilla on erilaisia heikkouksia, joten niitä kykyjä pitää vaihdella sen mukaan, mitä vastustajia reitillä on odotettavissa. Joskus hahmo voi yrittää paukuttaa niitä kauempaa. Joskus voi yrittää kiivetä pahiksen selkään ja ottaa vähän lähikontaktia. Kaikki kuulostaa todella monipuoliselta ja mielenkiintoiselta. Siis paperilla. Lopputulos tuntuu tässäkin suhteessa todella laihalta. Ainakin lohikäärmeen kaatumiseen asti.

Yllättäen pelin loppupahiksen jälkeen ei tulekaan lopputekstit. Kaikki ei päätykään sinne K-Marketin pihaan, vaan sitten alkaakin loppuselvittely. Siinä vaiheessa tuntuu siltä, kuin olisikin vaihdettu eri peli konsolin levykepesään. Nyt alkaa se Dragon's Dogma, mikä sen aina piti ollakin. Taistelu ei olekaan enää merkityksetöntä. Hirviöt ovat huomattavasti haastavampia, ja itselleni ainakin lauma peruspahiksia oli tässä vaiheessa selkeästi vaikeampi selättää kuin pelin pääpomo juuri äsken. Juoni alkaa elää. Siihen tulee käänteitä. Aiempia tapahtumia selitetään. Yhtäkkiä minulla ei ollutkaan enää mikään kiire laittaa ohjainta alas.

Hieno homma, että rattaat lähtivät raksuttamaan edes jossain vaiheessa peliä, mutta aiheutti tämä kuitenkin jossain määrin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta olen iloinen, että peli osoittikin pystyvänsä hyväksikäyttämään kaiken sen potentiaalin, mitä se piti koko ajan sisällään. Toisaalta olen pettynyt, että koko monenkymmenen tunnin mitta ei onnistunut viihdyttämään minua niin kuin tuo muutaman tunnin kestoinen loppupyrähdys.

Loppujen lopuksi olen kuitenkin iloinen, että jaksoin sinnitellä heikoksi kuvittelemani pelin mukana loppuun saakka. Aluksi en olisi kuvitellut suosittelevani peliä kenellekään. En edes itselleni. Kyseenalaistin, että miksi minä edes haluan tuhlata aikaani viihteeseen, joka ei viihdytä. Mutta kaikkien odotusten vastaisesti lopussa seisoikin kiitos. Eikä edes siinä muodossa, että olipa kiva saada tämä pelattua, niin ei tarvitse siihen enää koskea. Se oli omalla tavallaan hyvin palkitsevaa löytää sieltä pelin lopusta jotain niin hienoa, että se hyvitti toimivuudellaan kaiken aiemman vaivan ja puurtamisen. Siitä jäi sellainen olo, että kärsivällisyys palkitaan. Pitäisiköhän minun lanseerata uusi sanonta: "kärsivällinen kana pelistä parhaat puolet löytää". Ei ehkä tosin aivan yhtä sulavasanainen tämä minun versio kuin se alkuperäinen.

Kyllä. Se on Comic Sans. Että terkkuja vaan sinne Kuopioon sataman suuntaan.


maanantai 24. syyskuuta 2012

Syysnatinaa

Voe elläen tuota syksyä, en paremmin sano. Olen joutunut ajanvietteiden, harrastusten ja töiden takia välillä näyttämään nenääni ulkoilmaan ja ei muuta voi sanoakaan kuin voe elläen. Syyssade. Koirakin kiukuttelee huonoa keliä. Kyllä siinä tulee ihan eri tavalla selväksi, että miksi sitä oikeastaan viihdynkään kotosalla, pleikan ääressä ja viltin alla. Ja ihan kuin tuo hirvittävä keli ei olisi riittävästi, minun tukkani heilahtaa vähän väliä silmien eteen ja liimautuu siihen kuin kärpäspaperiin. Ihan kuin se olisi yhdistänyt voimansa luonnon kanssa saadakseen siirrettyä minut pois kaduilta ja ihmisten ilmoita. Srsly.

Minun tukkani tekee kaikkensa saadakseen minut pois ihmisten ilmoilta ja takaisin pleikan ääreen.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Moninpeliä parhaimmillaan

Tuossa viikonloppuna minä kaivelin Diablo 3:n pitkän tauon jälkeen taas naftaliineista. Peli on paussini aikana saanut joitakin ihan hyviä muutoksia ja pelaaminen tuntui taas varsin mielekkäältä. Kavereiden kanssa porukalla sitä mätettiin ja samalla oltiin Skypen kautta yhteyksissä. Ihan melkeinpä kuin oltaisiin oikeasti oltu kaikki saman katon alla. (Jos ei lasketa niitä nettipuhelun ongelmia, siis. En ainakaan muista, että saman katon alla ollessa kukaan olisi koskaan menettänyt yhteyttä toistensa väliltä siten, että kaikki kuulee minut, mutta ei toisiaan.... :D) Siinä mietin, että kyllä moninpelaaminen on parhaimmillaan tätä: Kaikki pelaa, kaikilla on hauskaa, touhutaan yhdessä.

Mutta tänä aamuna näin videon, joka antaa mielestäni tuollaiselle moninpelille aikalailla kovan vastustuksen parhaana moninpelaamisen muotona. Mutta onko tämän pelimuodon idea sitten a) katso Conanin pelaamista vierestä ja naura pisut housussa, b) katso koomikon pelaamista vierestä ja naura pisut housussa, vai c) katso pas... heikomman pelaajan touhuja vierestä ja naura pisut housussa? Suorilta käsin keksi ainakin yhden pelin, joka olisi varmasti viihdyttävämpi tällä tavalla pelattuna. Conan, tuutko pelaamaan meille mun Dragon's Dogman loppuun?



Pahoittelen mahottoman rumaa tapaa, jolla video ei mahdu postauksille tarkoitettuun laatikkoon. Mutta kun ei mun tekniset taidot riittäneet enempään. Tai oikeastaan minun hermot eivät riittäneet enempään guuglailuun näin aamutuimaan, ennen puoltapäivää. Olkaa tyytyväisiä edes tähän. Kiittämättömät! :D

perjantai 14. syyskuuta 2012

Vanha suola janottaa

Huuhhuh. Eka työviikko on ohi piiiitkän kesäloman jäljiltä ja muuta ei voi sanoa kuin että on se stamina vähän laskenut löhöillessä. Nyt meinaan tuntuis jo siltä, että olisi taas melkein loman tarpeessa. :D Vaan ei auta, töitä on tehtävä. Ja huippumukavaahan se on, kun vaan jaksaa vääntäytyä sinne sorvin äärelle. Nyt on kuitenkin onneksi viikonloppu ja aikaa peleille ja harrastuksille.

Sohva siis kutsuu ja oikein vaatii ottamaan viltin harteille, bullin kainaloon ja pädin käteen. Muttakö tässä ois ropleemi. Minua taitaa nimittäin vähän vanha suola janottaa. Tämä ilmenee siinä muodossa, että haluaisin oikeastaan skipata Dragon's Dogman ja palata takaisin Dark Soulsiin ja Lordranin linnakkeen sokkeloihin. Minä olen normaalisti aika vahvasti pelien, leffojen ja kirjojen keskenjättämistä vastaan. Leffoista olen viimeksi kesken jättänyt Tappajakondomin joskus vuonna ypäjäjakäpylä (voe elläen, mitä shaibaa), peleistä Ghostbustersin pari vuotta sitten (pleikka hajos ja vei tallennukset mennessään :( ) ja kirjoista jonkun amerikankiinalaisista kertovan teoksen tänä kesänä (sain Dark Soulsin). Luonto siis pistäisi kovasti vastaan keskeyttämistä ajatellessa, mutta kun houkuttaa. Houkuttaa, I tell you.

Dark Soulsista tuli ihan vastikään pc-versio. Hyvä vaan tietokonehihhuleille, että heillekin tarjoillaan välillä helmiä sen-oikean-pelimaailman puolelta. Uusi julkaísu toi pelin uudestaan mediaan, ja se taitaa olla se tämä uusi näkyvyys, joka koituu minun kohtalokseni. Nytkin nami-tortillaa herkutellessani lueskelin Suurta Kotimaista Pelijulkaisua ja sielläkin oli siitä juttu. Kuvia katsellessa tulee ihan sellainen olo, että "Älä mene sinne, mene tuonne oikealle alas portaita. Hullu!" Tai ehkä jopa "No anna se pädi tähän, niin minä näytän". Täytyy kyllä sanoa, että pelissä on tehty jotain perustavanlaatuisesti oikein, jos pelkästään kuvien näkeminen aiheuttaa tuollaisia tuntemuksia vielä viikkoja sen jälkeen, kun peliin on viimeksi koskenut. Kyllä on Dark Souls monessa mielessä ansainnut kaiken sen huomion, mitä sille on annettu lehdissä ja inttervepsissä.

Yhtä asiaa minä en kuitenkaan ymmärrä sen saamassa huomiossa. Se on nimittäin se, kuinka kaikki kuvailevat sitä vaikeaksi. Vaikeaksi? Ihan tosi? Mistä kohtaa? Minusta vaikea on vaikka Starcraft 2, joka vaatii niin sorminäppäryyttä kuin strategiantajuakin. Tai pelivanhukset, joissa tallennuspisteitä ei tunnettu vaan kuolema vei aina pitkän kentän, joskus jopa koko pelin, alkuun saakka. Tai vaikka ihan monet nykypelitkin, joissa vaikeustasoa on säädetty ylöspäin keksimällä sinne ihan älytöntä tuuria vaativia kohtia väliin. Niistä et harjoittelemalla pääse etenemään, kun pitää odottaa kunnes tuuri käy kanssasi ja lennättää sinut kohdan yli.

Ei. Siis... Ei. Eihän ne just verranneet SC2:a ja Dark Soulsia. Flash on todellakin unimpressed. Kuva osoitteesta http://www.quickmeme.com/meme/35s93h/

No joo, tunnustettakoon, kyllä se DSouls minunkin mielestäni oli ensimmäisen parin tunnin ajan vaikea peli. Mutta sitten minä hokasin. Ei se ole vaikea ollenkaan, se antaa vain pelaajalle mahdollisuuden itse selvittää tiensä vaikeiden kohtien läpi. Se ei kerro oikeita vastauksia valmiiksi, mutta oikeat vastaukset ovat kuitenkin olemassa. Vaihda asetta tai armoria. Jätä ne taiat jonkun yhden mobin ajaksi suosiolla syrjään. Vaihtoehtoja on ja niitä on kiva kokeilla. Loppujen lopuksi kyse on ehkä reiluimmasta pelistä, jota olen pitkään aikaan pelannut. Peli ei pelaa puolestasi, mutta se ei myöskään lyö kapuloita rattaisiin ja mokaa kaikkea ihan itsestään. Se ei myöskään anna karttaa, se ei kerro, mistä mitäkin löytyy. Pelaaja on samalla viivalla hahmonsa kanssa: uusi kaveri uudessa paikassa, eikä mitään hajua, missä on, minne pitäisi mennä tai mitä sieltä löytyy. Se tekee muuten tunnelmallekin ihan ihmeitä, jos pelaaja ei tiedä, mitä kulman takana on. Sitä pitää vain pysyä kokoajan varpaillaan, jos ei satu olemaan entisestään tuttu paikan ja ympäristön kanssa. Jos tulee tenkkapoo, niin aina voi etsiä apua netistä. Ja monasti kyllä itse ainakin etsinkin. Mutta sehän oli sitten  ihan oma valinta, eikä peli pakottanut neuvoja kurkustani alas. Tämän yleisen vaikeustason kauhistelun vuoksi olin nyt varsin positiivisesti yllättynyt kun pääsin tuon Suuren Kotimaisen Pelijulkaisun arvostelun loppuun saakka. Suuri Kotimainen Arvostelija oli kanssani samaa mieltä: ei DSouls ole vaikea, siinä on tunnelmaa. Sehän taitaakin olla viksu kaveri, koska kuulemma suuret mielet ajattelevat samoja latuja pitkin. Tunnetustikin minä olen yksi näistä sanonnan tarkoittamista suurista mielistä, joten kaipa ne muutkin sitten ovat, jos ovat kanssani yhtä mieltä.

Mutta nyt huomaan palanneeni vanhoille laduille tässä kirjoituksessani. Ehkä minusta on tuloillaan DSoulsin fangirl? Vähän väliä palaan tähän samaan aiheeseen näissä teksteissäni. Mutta ehkä se ei haittaa. Kai sitä voisi olla huonompiakin asioita? Tähän ongelmaan taitaa olla oikeastaan enää vain yksi ratkaisu: minun pitänee vain alistua vetämään se viltti harteille, koiruus kaikkuun ja käpertyä niiden ja pädin kanssa soffalle. Ja jos minä nyt vain vähän pelaan sitä Dark Soulsia. Ihan vain vanhan suolan janoon. Jos minä siten pelaan sen Dragon's Dogman loppuun het seuraavaksi. Niin eihän se ole sama kuin sen kesken jättäminen?

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Ensimmäisen maailman ongelmia

Apua, minulla on ongelma. Ensimmäisen maailman ongelma. Minun maailman pisin kesälomani alkaa lähestyä loppuaan! Täytyy sanoa, että tässä lomailujutussa on ihan selkeästi puolensa, tässähän on ihan oikeasti ehtinyt jopa rentoutumaan ja vähän harrastelemaankin kaikkea omassa tahdissa. Mutta lomailun ongelma ei nyt ole se, että loma loppuisi liian lyhyeen vaan se, että se on jatkunut liian pitkään! Tehtäköön tässä nyt sellainen paljastus, että en ole ammatiltani varsinaisesti nörtti, vaan oikeasti olen opettaja. Lomat on siis minun alalla aikalailla pidemmät kuin mihin muut ihmiset saavat tyytyä. :( Ja nyt sitten kaikkien näiden lomakuukausien jälkeen minua jännittää mennä takaisin töihin. Ihan kuin olisi taas menossa ensimmäistä päivää uuteen paikkaan, vaikka ei ees oo. Ja ihan kun se ei olisi vielä riittävän paha, tässä on vielä pahempaakin... Nimittäin minua jänskättää jo niin paljon, että en voi oikein edes pelata! Buu, ei hyvä. :'(


tiistai 4. syyskuuta 2012

I Love Your Blog -tunnustus

Ohhoh! Äsken loggasin sisään mailiini ja huomasin, että Pikku Pelihyllyni oli saanut tunnustusta kanssabloggaajaltani, Mikolta! Apuva, kylläpä nyt posket punoittaa! En oikeastaan koskaan uskonut, että kukaan alkaisi oikeasti lukemaan minun hämmentyneitä jaarittelujani, saati sitten tykkäisi niistä. Aloin itse asiassa kirjoittaa tätä blogia ihan vain sen takia, että minulla on menossa maailman pisin kesäloma ja halusin jollain tavalla päästä purkamaan kaikkia niitä ajatuksia ja mielipiteitä, joita pelaamani pelit herättävät. Ei kai sitä voi tuota avokkirukkaakaan pommittaa heti pitkän työpäivän jälkeen sillä, kuinka Max Payne on ollut tänään ihan hirveen huono tai Dark Soulsissa on ollut hirveitä gänkkääjäurpoja. Vai voiko? Emmä tiiä. :D

Mutta tuossa blogitunnustuksessa on muutakin ideaa, kuin vain että muut saa kehua minua. Tässäpä lyhyesti homman nimi:



1. Kiitä linkin kera blokkaajaa, jolta sait tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin viidelle suosikkiblogillesi ja kerro heille siitä.
3. Kopioi tunnustuksen Post it -kuva ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta vaikka se onkin kerrottu vain Post it -lapulla ja toivo, että lempiblokkaajasi jakavat sen eteenpäin.

Hirmu kiva idea itse asiassa. Se on aina kiva saada vähän taputusta olalle, ja tälleen voi antaa muille kivoille bloggaajille heidän kipeästi ansaitsemiaan hatunnostoja. Ja samalla he voivat saada näkyvyyttä edes vähän isomman yleisön silmissä. Mutta mutta. Tähän voisin kuitenkin sanoa Houstonille meillä olevan ongelman. Minä en ole päässyt ihan hirveän syvälle blogipiireihin, enkä lue kovinkaan montaa blogia. Lukulistallani on tarkemmin sanottuna vain neljä blogia. Mutta niille kaikille annan kyllä tunnustusta enemmän kuin mielelläni. Niin notta minun Top 4 aakkosjärjestyksessä, olkaapa höylit:

1. Ketustelua on vauvablogi! Lisa Love on ihanan positiivinen ihana tyttö ja hänen blogi on hirmu kiva. Lissu Rules!

2. Mikkoakin kiinnostaa -blogia kirjoittaa samainen Mikko, joka antoi tämän tunnustuksen ja haasteen minulle. Blogissaan hän käsittelee pelejä ja leffoja ja hyviä pelitarjouksia. Hän on myös muutamaan otteeseen järjestänyt arvontoja, joissa palkintona on yhdelle onnelliselle joku pc-peli. Viimeksi tarjolla oli kauhea kauhupeli Amnesia: The Dark Descent, jota itsekin tavoittelin. Eipä tällä kertaa suosinut arpaonni allekirjoittanutta, mutta ehkä se ei haittaa. Saanpahan nukuttua yöni, kun ei tarvitse pelätä mörköä sängyn alla...

3. Sisustus Korjaamo on nimensä mukaisesti sisustukseen liittyvä blogi. Ja mikä parasta, sen taustalla on yhden naisen kuopiolainen pienyritys. Paula itse kertoo siitä näin: "Yrityksen palveluita ovat sisustussuunnittelu sekä uniikkien sisustustuotteiden myynti niin yksityisille kuluttajille kuin yrityksillekin. Pääasiallinen toiminta-alue on Kuopio ja lähikunnat, tarvittaessa koko Suomi." Kunnioitan yleisestikin yrittäjiä todella paljon, sillä se on usein enemmänkin niinkuin vaativa elämäntapa kuin ammatti. Mutta tämä Sisustus Korjaamo on ihan omassa luokassaan. En ole tästä aivan varma, mutta käsittääkseni sisustussuunnittelun lisäksi Paula myös entisöi vanhoja hienoja kalusteita ja antaa niille uuden elämän  ihmisten kodeissa. Itse rakastan vanhoja kalusteita, joten olen erityisen ihastunut tähän ideaan. Kaikessa vanhassa on vain sitä jotain. <3 Sitä paitsi Paulalla on tyyliä!

4. Wrapped in Glass on listani viimoinen blogi. Kristi kirjoittelee peleistä, musiikista, keikoista, leffoista, koirista, kirjoista. Aika lailla monesta asiasta siis.

Kyllä vähän harmittaa, ettei miulla ole laittaa tähän vielä viidettä blogia listaan. Varmasti olisi vielä hirveästi monia muitakin, jotka ansaitisisivat huomiota. Mutta kun en minä viitti huijata. Näitä minä olen vain lukenut tähän mennessä. Mut ehkä ne ois niin hyviä, että vastaavat viittä? Kiitos vielä Mikolle haasteesta! Oli kyllä huisin mielenkiintoista. :)

perjantai 31. elokuuta 2012

Antakkee armoo

Kyl mää vaan niin ihmettelen. Meinaan sitä, miten Diablo 3 -ressukkaa arvostellaan oi niin kovin rankasti. Sanovat, että se on liian helppo ja itemit on tyhmiä ja skillbuildit on kans. Pelin kestokin on ihan liian lyhyt, kun ei jaksa pelata kun vaan infernolle asti. Liepä siinä perää, jos peliä vertaa isoveljeensä. Lähes koko lukioikäni - herrajee, kun siitäkin on jo niin hirveän kauan - kuuntelin vierestä kun poikaystäväni jutteli kaverinsa kanssa kaikki välitunnit Diablo 2:sta. Itse en juuri keskusteluun osallistunut, kun ei minulla silloin ollut tietokonetta, millä olisin hienoja Diabloja pelannut. Mutta kyllä tuli sorsien buildit tutuiksi ja itemit kuten Oculukset ja Shakot. Poikaystävääni harmitti niin kovin, kun hän pelasi yleensä kaveriaan enemmän, mutta se oli silti kaveri, joka tiputti ensimmäisenä Shakon. Kaverin HC-hahmot tuppasivat myös kuulemma kuolemaan harvemmin. He pelasivat Diablo 2:a uskomattomia määriä silloin aikanaan ja sittemminkin ovat kaivaneet sen naftaliineista aina silloin tällöin. Eivätkä ole ainoita. Pelikaupassa työskennellessäni meiltä loppui Diablo 2 -varastot säännöllisin väliajoin. Arvelisin sen olleen Simsin ohella yksi niistä pc-peleistä, joilla oli tasaisinta ja pitkäkestoisinta menekkiä. Siinä on selkeästikin peli, jolla on aika uskomatonta uudelleenpelaamisarvoa. Se oli kerrassaan ainutlaatuinen tavassaan kestää kulutusta ja ajan hammasta.

Dramatisointi. Kuvaus ei välttämättä vastaa todellisuutta yks yhteen.

Mutta sitten päästäänkin nykyaikaan ja Diablo 3:en, tuohon legendan onnettomaan pikkuveikkaan. Se on ihan oikeasti hyvä peli, ainakin minun mielestäni. Ensimmäisistä monstereista asti se on ihan uskomattoman koukuttavaa. En millään olisi voinut kuvitella, että peli, jossa lähinnä näpytellään hiiren kahta näppäintä, osaisi ollakin niin viihdyttävää. Alussa siinä ei ihan tosissaan ollut muuta tekemistä kuin painella hiirtä, monstreissakaan ei ollut mitään vastustuksen esimakuakaan. Ja silti olin myyty, nielin saman tien koukun, siiman ja kohonkin. Ensin pelasin avokin tilillä. Ajattelin sen riittävän, että pelaan silloin kun toinen on töissä. Voi kuinka väärässä olinkaan, pakkohan se oli sitten jo ostaa oma tili. Minä pelasin D3:a noin kuukauden verran, kunnes ranteeni alkoi vihoitella jännetuppitulehduksensa kanssa ja minun oli pakko ottaa etäisyyttä. Jostain syystä sen jälkeen en olekaan tainnut enää logata sisään kertaakaan, en ainakaan pelimielessä. Ranteeni parani, mutta siinä vaiheessa ajatukseni oli jo siirtyneet autuaammille pelimaille. Siihen mennessä olin kuitenkin ehtinyt paukuttaa D3:a semmoisen 125 tunnin verran. Se on ihan hurjan paljon enemmän kuin mitään muuta peliä. Ikinä. Normaalisti pelailen pisimpiä pelejä siinä 60-80 tunnin välimaastossa. Ja usein hakkaankin niitä pidempään kuin kuukauden verran. Minun ja Diablon suhde oli siis lyhyt, mutta sitäkin kiihkeämpi.

En usko olevani ainoa, joka pelasi Diablo 3:a niin pitkään ja niin innolla. Monet varmasti paljon enemmänkin. Sen takia en nimenomaan ymmärrä sitä vinkumista D3:n onnettomuudesta. En menisi sanomaan, että pelin kesto on liian vähän, jos sitä pystyy pelaamaan reilusti yli 100 tuntia. Eikä se voi olla kovin huono ja tylsä, jos siitä pystyy jopa nauttimaan sen koko peliajan. Reppana on vissiin vain syntynyt vähän liian pitkän varjon katveeseen. Sen isoveikka oli niiin hyvä. Niiin kestävä. Jos paholaisen uutta tulemista vertaa siihen vanhaan, niin eihän siinä voi kuin harmittaa. Mut oks sitä nyt pakko sitten verrata? Eihän sitä jokainen viihteenpalanen voi olla joku Bohemian Rhapsody tai 1984 tai Naapurini Totoro. Ei kaikista yhden perheen vesoista voi tulla alansa huippuja, ei edes Blizzardin suvussa. Antakkee siis armoo. D3:ahan voisi mieluummin verrata vaikka muihin samaan aikaan julkaistuihin peleihin. Kyllä heti nousis arvostuspisteet monissa silmissä.

maanantai 27. elokuuta 2012

Laatujournalismin Nousu ja Tuho

Viime aikoina olen silloin tällöin päässyt ihailemaan, kuinka e-sports on tehnyt tietään suuren yleisön tietoisuuteen. Aiheesta on tehty uutisklippejä ja lehtijuttuja, välillä oikein vakavasti otettaviinkin medioihin. Ja miksipä ei tietty tehtäisikään? E-sports on penkkiurheilua siinä missä perinteisemmät jääkiekot ja jalkapallotkin. Siinä liikkuu rahaa. Parhaat tienaavat sillä hyvää elantoa ja hankkivat itselleen vankkumattomia faneja. Ihan niinkuin muissakin urheilulajeissa. Mielissäni olen hykerrellyt tästä uutisoinnista. Ajattelin, että onpa hienoa: nyt kun ala saa näkyvyyttä, se saattaa saada myös uusia sponsoreita ja sitä kautta scene kasvaa vaan entisestään.

Mutta tarkemmin kun rupeaa katselemaan näitä uutisia, niin aika ikävällä tavalla niiden kirjoittajat - alansa oletetut ammattilaiset - käsittelevät aihetta. Mikä surullisinta, he eivät bashaa niinkään pelejä ja turnauksia, vaan pelaajia ja faneja. Ihmisiä, joilla on tunteet ja jotka ansaitsevat parempaa ja kunnioittavampaa kohtelua. Jokunen viikko sitten jaoin postauksessani linkin uusiseelantilaiseen uutisklippiin Kiwis watch Korean StarCraft champs in bars - Barcraft. Se oli kaiken kaikkiaan aika kiva ja neutraali uutinen, otsikkoaan myöten. Mutta jos katsoo uutisen varsinaista osoitetta, se antaa eritavalla värittyneen kuvan uutisoijien asenteesta: http://www.3news.co.nz/Geeks-get-together-to-watch-StarCraft/tabid/312/articleID/263076/Default. Vai että geeks? OK, eihän se nyt niiin pahasti sanottu ole. En varmasti loukkaantuisi, jos kaverini minua tuolla tavalla kutsuisi (ja jotkut niistä kutsuukin) ja voisin vaikka itsekin kuvailla itseäni geekiksi. Mutta onko se sana, jonka pitäisi missään muodossa kuulua asiajournalistin sanavarastoon, kun hän kuvailee uutisaiheeseensa kuuluvia normikansalaisia? Ei. Ei minun mielestäni. Kyllä itseään (ja muita) kunnioittavan journalistin pitäisi pystyä pidättäytymään asenteellisesta kielestä. Hänen tehtävänsä on kertoa faktoista, ei suinkaan ilmaista omaa mielipidettään niistä. Sitä varten on olemassa kolumnit ja mielipidekirjoitukset ja blogit ja muut. "Geek" voidaan sanana käsittää joko haukkumasanaksi tai hellittelytermiksi. Kummassakaan merkityksessään sillä ei ole paikkaa uutisissa.

Mutta valitettavasti jotkut "journalistit" menevät vielä pidemmälle. Viime viikonloppuna pidettiin ameriikanmailla MLG-turnaus. Kyseisessä kilpailussa on tarjolla 76 000 dollaria palkintorahoina pelkästään Starcraftin pelaajille, ei siis ihan pieni kisapahanen. Se ei kuitenkaan estänyt paikallisen sanomalehden reportteria kirjoittamasta siitä niinkuin haisevat nörtit olisivat kaivautuneet äitiensä kellareista fanittamaan joitain muita haisevia nörttejä. Kynäniekan mielestä lukijoiden on ehdottoman tärkeää tietää, että hänen mielestään pelaajat näyttivät siltä, etteivät ole käyneet ulkosalla kuukausiin. Hän myös ihmettelee, kuinka jotkut paikallaolijoista ottivat jopa vastaan ilmaisia deodoranttinäytteitä.
"Spectators, mostly male, talked “StarCraft” strategy like hard-core Yankees fans in the right-field bleachers. Some of them looked like they hadn’t been outdoors in months. Others accepted free samples of Speed Stick deodorant – not a bad idea considering the competition runs from 10 a.m. to midnight Saturday." (Josh Shaffer: "Don't panic, but and army of cyber soldiers has invaded downtown Raleigh," The News & Observer, Elo 25 2012)
Jaa-a, onko se nyt niin outoa jos joku ottaa ilmaisnäytteitä vastaan? Etenkin kun kaikkihan deodoranttia käyttävät, varmasti tulee tuollainen ilmaiskappalekin käyttöön. Mutta lausehan tietty jatkuu, että tuon ilmaislahjan vastaanottaminen on hyvä idea, sillä kilpailu jatkuu lauantaina aamusta keskiyöhön asti. Aa, siis kirjoittaja tarkoittaakin, että näillä nörttiraukoilla ei olisi ollut entisestään deodoranttia mukana (olemassa?) ja he alkaisivat haista, jos eivät olisi saaneet lahjusta? Wau.

Kirjoittaja pitää myös lukijan kannalta keskeisenä faktana, että jotkut vierailijoista tulivat paikalle äitiensä kanssa... ... ... Miksi?
"Hundreds of fans poured into the convention center Friday, some accompanied by their mothers, paying $35 to watch top players from Korea or Canada on monitors the size of movie screens."  (Josh Shaffer: "Don't panic, but and army of cyber soldiers has invaded downtown Raleigh," The News & Observer, Elo 25 2012)
Molempien sitaattien perästä löytyy linkki artikkeliin, jos joku tahtoo lukaista koko jutun. Kokonaisuudessahan juttu ei ole aivan täysin asiaton. Missään vaiheessa e-sportsin ihmisiä ei suorasanaisesti haukuta, vihjaillaan vain. Fanit tulevat paikalle "äitiensä kanssa", he "ottavat onneksi vastaan ilmaista deodoranttia" ja "pyörtyvät ihastuksesta nähdessään idolinsa", jotka "saavat kuusinumeroista palkkaa pyörittelemällä tietokoneen hiirtä". No ok. On aika asiatonta. Miten ihmeessä yksikään journalisti kuvittelee, että hänellä on oikeus kirjoittaa noin alentuvasti kanssaihmisistään? Ei nämä kaverit ole tehneet mitään väärin. Paitsi ilmeisesti sen, että tykkäävät jostain, mistä kirjoittaja itse ei tykkää. Eihän kaikesta voi tietysti tykätä, mutta mielestäni reporttereilla on erityinen velvollisuus olla antamatta omien asenteidensa vaikuttaa uutisointiin. Lukijat ansaitsevat neutraalia uutisointia. Uutisaiheet ansaitsevat olla tulematta halvennetuiksi uutisissa. Lehti itse ansaitsee laadukkaampaa journalismia kirjoittajiltaan. Jos tämä juttu olisi hoidettu asiallisemmin, tämä parinsadantuhannen levikkinen sanomalehti olisi saanut itselleen suhteellisen suurta maailmanlaajuista huomiota. No, saihan se toki sitä nytkin. Negatiivista vain. E-sports -yhteisö ei nimittäin diggaillut artikkelista, kuten voidaan päätellä vaikka tästä jutusta: MLG attendees outraged over e-sports article in Raleigh paper. Tässä jutussa Josh Shaffer sanoo yllättyneensä ihmisten reaktiosta ja heidän "faniuden tasostaan". Mitenkäs se pääsi yllättämään? Eikö laatujournalisti tehnytkään taustatyötään? Ja yllättääkö se ihan todella jos ihmiset loukkaantuvat, kun heitä halvennetaan paikallislehdessä "leikillään"?

Onhan siinä omat puolensa, että e-sportsista uutisoidaan, kaiken julkisuuden sanotaan kuitenkin olevan hyvää julkisuutta. Mutta soisihan siitä kirjoitettavan asialliseenkin sävyyn. Ovat e-urheilijat sen ansainneet. Kyllä he tietsikoidensa hiiriä sen verran hyvin pyörittelevät.

T: Nörtti (joka ei tarvitse enää äitiä saatille, joka käy välillä myös ulkona ja jolla on jo oma deodorantti, kiitos vain)

PS. FXOLeenock voitti MLG:n SC-turnauksen! Itse en uskaltanut katsoa sarjaa enää hirvittävän eka pelin jälkeen vaan painelin nukkumaan. Mutta heräsin kuitenkin parempaan maailmaan ja zerg oli vienyt voiton! GZ Leenocktopus! You rock!

torstai 23. elokuuta 2012

Pyhä yksinkertaisuus

Sain pari viikkoa sitten synttärilahjaksi Dragon's Dogma -pelin. Nyt olen jopa ehtinyt pelaamaan sitä sen verran, että voinen uskaltautua sanomaan siitä pari sanasta. Ei niitä pelitunteja ole vieläkään ehtinyt ihan kauheasti kelloon kertymään, mutta sen verran kuitenkin, että pari vaikutelmaa on ehtinyt minulle siitä jo muodostumaan. Päällimmäisenä olevan vaikutelman TLDR-versio kuuluisi näin: "Voi Pyhä Yksinkertaisuus!" Mutta koskapa tykkään kirjoittaa, esitän tästä vaikutelmasta myös pidemmän version.

Dragon's Dogmahan on Elder Scrolls -tyyliin suuren pelimaailman omaava fantasiarope. Sivutehtäviä on enemmän kuin tavan pulliainen voisi kaivatakaan. Maailmassa on paljon tehtävää ja kerättävää ja löydettävää. Siispä voisi kuvitella, että pelaajan odotetaankin ottavan oman aikansa maailman tutkimiseen, uuden löytämiseen ja maisemista nauttimiseen. VÄÄRIN! Tai ainakin sellainen kuva siitä helposti jää, kun pelihahmoani seuraavat apurit alkavat heti huutaa neuvoja ja vinkkejä jos harkitsenkaan siirtyväni pois questipolulta vaikkapa noukkimaan maasta yrtin. Heti kuuluu perästä "Not there, Arisen! This way!" Waaargh, multa palaa käämit! Antakaa nyt hyvät ihmiset minun löytää oma tieni! Nämä samaiset apurit ovat muutenkin vähän liian omatoimisia. Varsin ihmeellisiä pitkäkyntisiä oikeastaan. Jos avaan aarrearkun, niin heti joku niistä juoksee viereeni ja noukkii aarteen nenäni edestä. Miksei sitten jo samantien jätetä pelaajahahmon osuutta kokonaan pois siitä pelistä? Minähän voisin vaikka katsoa vierestä kun nämä oma-aloitteiset sankarit hoitavat koko kampanjan minun puolestani. Siis ihan tosi. Miten yksinkertaisena sitä pelaajaa voidaan edes pitää? Vielä vähän enemmän, niin pelintekijöiden olisi pitänyt jo suorasanaisesti kirjoittaa pelin alkuun varoitusteksti, että "Hyvä Pelaaja, Koska et kuitenkaan osaa, me koodasimme NPC:t tekemään kaiken Sinun puolestasi. Ole hyvä!" Välillä mieleni tekisi siirtyä monstereiden puolelle ja mättää niiden kaverina omaa seuruettani päin näköä. Opettaa niitä pitämään neuvot ominaan.

Sarjakuva saattaa sisältää graafista materiaalia, joka ei sovi herkimmille katsojille.

Tämän lisäksi nurinaa aiheuttaa mielestäni kehnonpuoleinen UI. Kartan avaamiselle ei ole omaa pikanäppäintään, vaan se pitää aukaista valikon kautta. Hankalaa. Tallentaminenkin on parin valikon takana ja siinä kestää ainakin monta sekuntia liian kauan tällaisen kaikki-mulle-heti-nyt -pelaajan makuun. Lisäksi tavaroita ei voi kokeilla hahmon päälle tavaravalikon kautta, vaan ensin pitää siirtyä erilliseen pukeutumisvalikkoon. Omassa varastossa olevia tavaroita ei voi myöskään kokeilla seuraajan päälle, vaan ne pitää ensin siirtää kaverin varastoon. Hankalaa sekin.

Mutta kaikesta kitinästäni huolimatta en sanoisi Dragon's Dogmaa missään määrin huonoksi peliksi. Itseäni se on ainakin onnistunut viihdyttämään hyvin paljon, eikä nämä pikkujutut ole estäneet minua nauttimasta sen pelaamisesta. Minulla vain sattuu olemaan joskus lyhyt pinna ja pikkuärsyttävyydet tekevät nopeasti tiensä minun päällimmäisiin vaikutelmiini asioista. Jos nyt jollain oli tämä peli hankintalistalla, niin älköön missään nimessä pyyhkikö sitä sieltä pois minun valitusteni takia. Hyvä peli se on. Mutta ärsyttää silti.

maanantai 20. elokuuta 2012

Protective Bikini of Bravery and Swift Stilettoes of Agility

Tänään haluan laittaa kukkahatun päähäni ja vinkua vähän yhdestä asiasta. Tämä asia on sellainen, joka toistuvasti osuu minulla pelatessa silmään ja huvittaa kerta toisensa jälkeen. Tämä asia on hahmojen armorit. Tai no oikeastaan vaatetus ihan ylipäänsä. Nyt monet varmaan jo arvaavatkin mihin suuntaan tässä ollaan menossa... Kyllä vaan, minä haluan valittaa nimenomaan naishahmojen (ällistyttävän vähäisestä) vaatetuksesta. Ja ehkä vähän naishahmoista itsestäänkin. Reppanoilla on selät niin kaarella ja tissit niin valtavat, että fysioterapiaahan ne varmaan kaipaavat. Etenkin sen jälkeen kun joutuvat sodan tuoksintaan pelkissä bikineissä ja stilettikoroissa!

Kaikessa muussa pelien grafiikat ovat koko ajan olleet matkalla alati realistisempaan ilmaisuun. Siinä missä hahmot ennen koostuivat parista pikselistä, nyt ne ovat jo aikalailla ihmisen muotoisia, liikkuvat niin kuin ihmiset ja niiden kasvotkin osaavat monessa pelissä jo matkia aika kivasti oikeita ihmiskasvojen ilmeitä. Pelimaailmoissa ollaan siirrytty kaksiuloitteisista, sivultakuvatuista kentistä kolmiuloitteisiin ja hyvinkin uskottaviin ympäristöihin. Tämän kehityksen käsitän. Tekniikka on kehittynyt huiman paljon ja totta kai pelintekijät tahtovat ottaa kaiken irti niistä resursseista, jotka heillä on käytössään. Samaa tahtia tämän kehityksen kanssa naishahmojen graafinen ilme on kuitenkin ollut matkalla sinne spektrin toiseen päähän - siihen ei-tasan-missään-maailmassa -päähän spektriä.

Joskus viitisentoista vuotta sitten Tomb Raider oli kuuma juttu. Me pelattiin sitä kaverin kanssa vuorotellen. Aina kun toinen hermostui vaikeaan kenttään tai jännittävään kohtaan, toinen otti ohjaimen itselleen ja jatkoi eteenpäin (se oli sitä old school -co oppaamista!!). Muistelen sitä edelleenkin lämmöllä. Meillä oli tosi kivaa ja peli oli tosi hyvä, haastava ja mielenkiintoinen. Mutta ne Laran vaatteet... Tyttö ajattelee lähtevänsä viidakkoihin/luoliin/mereen/jäätiköille seikkailemaan ja etsimään aarteita vaarallisten ase-pahisten seuratessa kintereillä. Hän sitaisee hiukset letille: eihän se sovi, että tukka on koko ajan tiellä ja jää kiinni joka paikkaan. Täysin loogista, siitä me ollaan Laran kanssa samoilla linjoilla. Mutta sitten ne vaatteet. "Mitähän laittaisin?", kysyy Lara mielessään. "No, minishortsit ja hihattoman topin tietysti!" Wait what? Joka tyttöhän se tietää, että ötököitä vilisevissä viidakoissa ja viileäksi käyvissä luolissa paras seikkailuasuste on sellainen, joka jättää mahdollisimman paljon pintaa paljaaksi. Tai sit... Ei? Hohoh. No ok, jätettäköön se omaan arvoonsa. Ainakin toppi ja shortsit ovat normaalivaatteita. Ehkä Laran kaikki muut vaatteet olivat pesussa, joten hän otti kaapistaan sitä mitä siellä sattui olemaan? Ja ainakin hänellä on maiharit jalassaan, järkevä valinta kaikkiin maastoihin.

"Onneksi laitoin jalkaan järkevät kenkäni. Ikävä täällä olisi piikkareissa könytä." Kuva osoitteesta  http://user-generated-content.java-gaming.org/img-vault/8a29a79b1cc48458e986abf36a2898465c379462ff8dbdf756828c0e91645694.jpg
Mutta ihan oma lukunsa tässä kirjassa on fantsu-/roolipelit. Niissä armorit eivät ole vain pintaa, ne eivät ole vain sitä, millaiseksi hahmo on piirretty. Niitä voi vaihtaa. Niitä pitää vaihtaa. Niissä on oikein statit, jotka kertovat, että tämä armor on näin hyvin suojaava. Sitten kun sen Oikein Suojaavan Chest Armorin pistää hahmolleen päälle, niin kyseessä onkin pelkät rintaliivit. Eeei, mä repeän! Onko tää ihan tosissaan? En tiedä, johtuuko se vain minusta, mutta jotenkin unisex-armorit tuntuvat muuttuvan hienovaraisesti riippuen siitä pistääkö sen mies- vai naishahmon päälle.

Miten useammat naishahmot eivät tee näin armor-ostoksilla? Kuva osoitteesta http://us.media.blizzard.com/wow/media/comics/comic-2007-07-mleiv-full.jpg

Tämän avautumisen jälkeen oloni on totisesti kuin kukkahattutädillä. Voisi luulla, että olen oikeastikin aiheesta kiukkuinen. Siitä ei kuitenkaan ole kyse - minua ei suinkaan kiukuta, vaan huvittaa. Se ei ole vain yksi tai kaksi kertaa kun olen repeillyt pelin äärellä naishahmojen realistisille mittasuhteille ja järkeville asuvalinnoille. Ilmeisesti en kuitenkaan ole yksin huvitukseni kanssa, jos mitään on päättelemistä kaikista niistä sarjakuvista, kuvista ja videoista, jotka repivät huumoria samasta aiheesta. Nyt otan joka tapauksessa kukkahatun pois päästäni ja lähden pelaamaan. Naishahmoa. Olkoonkin sitten biksuissa.





keskiviikko 15. elokuuta 2012

Koukuttelua

Vastoin kaikkia odotuksia ja maailman lakeja minä en olekaan pelannut viime päiviä pakkomielteisesti synttärilahjaksi saamaani Dragon's Dogmaa. Vaikka kuinka se vaikutti alkutestailussa hyvältä, niin minä olen pystynyt pitämään itseni siitä erossa. Syykin on selvä. Olen väliaikaisesti koukuttunut johonkin muuhun. Sain vastikään muutaman sellaisen hömppäkirjan että oksat pois. Niin hömppää ovat ne kirjat, että en kehtaa edes sanoa, että mitä ne ovat. Koukuttavia joka tapauksessa, todistettavasti.

Ne on kirjoja, jotka eivät todellakaan ole kirjoitettu hyvin. Kieli on ihan ok, joo, mutta välillä aika kömpelöä. Jos nyt johonkin väliin kirjailija on keksinyt edes keskinkertaisen kielikuvan, sitä toistetaan ja kierrätetään sitten ihan muutaman sivun välein. Samoin kuin tapahtumia. Pääjuoni matelee hitaasti mutta varmasti eteenpäin, mutta siinä välissä kyllä maltetaan kierrättää sivutapahtumia uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan. Silti minä vaan luen. Sivu vaihtuu sivun perään ja sitten huomaan lukeneeni jo tuntikausia. Sittenkin vielä sanon itselleni, että "jos nyt vielä viisi minuuttia, vielä tämä kappale." Siinä vain on sitä jotain, en osaa edes sanoa mitä. Itse asiassa tilanne on vähän sama, kuin joskus aikanaan kun aloin pelaamaan WoWia. (Mutta hys, siitä ei sit puhuta eteenpäin. WoW on synkkä salaisuus, joka kuuluu puhtaasti menneisyyteeni.) Tarina (tai siis mikä tarina??) on huttua, tehtävät toistavat itseään, ja silti sitä vaan pelaa vielä tämän tehtävän.

Tällaisen viihteen kanssa on turha puhuakaan mistään syvällisemmistä merkityksistä, piilotetuista tarkoituksista, yhteiskuntakritiikistä. Ei edes kauniista ilmaisusta. Tämä on viihdettä viihteen vuoksi. Ja kyllähän se uppoaa. Ja siihen voi varsin kiitettävästi uppoutua. Mutta on se vaan jännä. Jos viihdettä on näin helppo tehdä - ei tarvitse nerokasta juonta, ei syvällistä pohditaa maailman syvimmästä olemuksesta, ei edes näppärää taiteellista ilmaisua - niin miksi maailma ei ole sitä täynnä. Miksei joka kirja/tv-sarja/elokuva/peli omaa sitä mukaansatempaavaa ja otteessaanpitävää jotain? Kysynpä vaan.

Sohva, viltti ja hömppää. Ihan kun ois jo syksy.

perjantai 10. elokuuta 2012

Kakkua, lahjoja ja antipatioita

Olin ilmeisesti ollut tänä vuonna kiltti tyttö ja synttäreiden tullessa sain pari oikein mukavaa kovaa pakettia. Yksi niistä ratkaisi minun ongelmani siitä, että minkä pelin sitten seuraavaksi ostan. Samalla se tietysti myös murskasi aikaisemmat aikeeni siitä, että en pelaa hetkeen, jotta aikaa jäisi välillä muuhunkin harrasteluun (ja oikeastaan ihan normaalielämiseenkin... :D).

Synttärit on parhaita: saa kakkua ja lahjoja!
Mut ei se mitään, kyllä hyviä pelejä mielellään pelaa. On sitä aikaa myöhemminkin tehdä niitä muita juttuja. Ja hyvä pelihän sieltä paketista löytyikin: Dragon's Dogma. Pitkälle en vielä ole siinä ehtinyt, oikeastaan olen vasta ihan juuri alkanut tottua sen uusiin pelimekaniikkoihin. Tai no, kyllä minä vieläkin yritän vähän väliä nostaa kilpeä tai targetoida monstereita samoilla näppäimillä kuin Dark Soulsissa...

Varsinaisesti pelistä en vielä tässä vaiheessa osaa sanoa muuta kuin että varsin mainiolta (ja tietty vähän liian koukuttavalta...) se vaikuttaa. Mutta on siinä yksi asia, joka on minun huomioni onnistunut nappaamaan, eikä edes niin kovin hyvällä tavalla. Se on pelin tunnusmusiikki:


Eihän siinä muuten mitään, kyllähän se menisi ihan kivasti biisinä jossain radiossa. Hauska kappalehan se on noin niinku yleisesti ottaen. Mutta pelin tunnariksi se oli mielestäni aika outo valinta. Yleensäkään lauletut kappaleet eivät toimi mielestäni kyseisessä toimessa, tai ei ainakaan tule yhtään hyvää laulettua tunnaria mieleen just nyt. Paitsi ehkä joku mahtipontinen ooppera-/kuorojollotus, jonka sanoista ei saa selvää. Emmä tiiä. Tää on varmaan joku ihan mun oma ongelma. :D Vai onko jollain muullakin sama antipatia laulettuja tunnareita vastaan? Tai keksiikö joku jonkun oikeesti mahtavan biisin tästä kategoriasta? Prove me wrong if you can, I dare you!

tiistai 7. elokuuta 2012

(B)Ouya!

Joku aika sitten netissä Stumblaillessani törmäsin erääseen pelikonsoliprojektiin, joka aiheutti minussa varovaisia wauwiiwau-tuntemuksia. Kyseessähän on tietysti aika paljon kohua herätellyt Ouya-konsoli. Monet alasta yhtään kiinnostuneet ovat siihen varmastikin jo tutustuneet, mutta asiasta vielä tietämättömille voinen kaikessa lyhykäisyydessään kertoa, että kyseessä on vielä projektiasteella oleva Android-pohjainen konsoli, jolle on kerätty Kickstarterin kautta ulkopuolisten rahoitusta. Alunperin konsolin kehittäjillä oli kai tavoitteena kerätä proggikseensa vajaa miljoonainen dollaria, mutta kasassa näyttäisi jo nyt olevan siihen nähden noin seitsenkertainen summa. Hieno homma heille! Ja varovaisesti voisi jopa toivoa, että mahdollisesti hieno homma myös meille konsolipelaajille.

Itse en ole juuri perehtynyt siihen, miten pelejä tuotetaan, mutta sellainen kuva minulle on jäänyt, että suurille konsoleille voi olla hankalaa ja kallista tehdä pelejä. Tarvitsee ostaa lisenssejä tai koodata peliä hankalalla koodikielellä tai muuta semmoista ikävää. Tälle konsolille puolestaan kuka tahansa voisi tehdä pelejään ilman lisenssejä, ilman lupia. Ja se on nimenomaan se syy, miksi tämä konsoli on onnistunut herättelemään minussa pientä innon värinää. Perstuntumalta voisi veikata, että tällainen malli voisi hyvinkin johtaa omaperäisiin peleihin, joita pelintekijät eivät olisi välttämättä uskaltaneet tehdä ns. isommille konsoleille. Eli juuri niihin jo aiemminkin peräänkuuluttamiini sushi-peleihin. Se ei ole niin suuri hyppy tuntemattomaan ryhtyä tekemään omaperäistä hassuttelupeliä, jos sinun ei tarvitse investoida siihen heti alkuvaiheessa juuri mitään - kunhan rupeat vaan tekemään. Näin siis ainakin toivon.

Tässä Ouya-systeemissä minua ensin mietitytti se, että tuleekohan tuollaiselle konsolille yhtään "oikeaa" peliä, vai lievätköhän kaikki julkaisut jotain Angry Birds -tyyppisiä pikkupelejä. Nyt kuitenkin luin, että Final Fantysy 3:sta ollaan tekemässä laitteelle omaa versiotaan. Eihän se tietty ole mikään uusi peli, mutta oikea peli kuitenkin juonineen ja useamman tunnin kestoineen. Nyt minua tässä mietityttää lähinnä se, että pitäisiköhän tuohon projektiin lahjoittaa rahaa, ja jos, niin kuinka paljon. Ongelmahan tässä on se, että ne on ne pelit, jotka varsinaisesti tekevät konsolin, eikä pelitöntä konsolia kannata ostaa, oli se sitten kuinka kiva idealtaan. Wikipedian mukaan tällä hetkellä laitteelle on tuloillaan parisenkymmentä peliä, joista vain kymminisen kappaletta on virallisesti julkistettu. Jaa jaa, hmm. Kyllähän sitä sitten osaankin olla niinsanotusti aidalla asian suhteen. Kuten rivien välistä voinee lukea, olen tästä yhtä aikaa sekä varovaisesti innoissani että varovaisesti skeptinen. Aika sitten näyttää kumpi varovainen puoliskoni on aiheen suhteen oikeassa.

Jos jotakuta alkoi innostaa, niin projektiin otetaan edelleen lahjoituksia vastaan. Aikaa lahjoitusten tekemiseen on vielä vajaa pari vuorokautta ja roposiaan pääsee tyrkyttämään täällä.

Ouya-konsoli ainakin näyttää ihan kelvolliselta. Aika sitten näyttää, tuleeko siitä sitten lasta tai... jotain muuta. Kuva osoitteesta  http://uncrate.com/stuff/ouya/

torstai 2. elokuuta 2012

Tehtäiskö vähän yhteistyötä?

Huh huh, nyt on Dark Souls viimeinkin hakattu läpi. Reilusti yli 80 tuntia siihen meni, mutta varsin rattoisasti ne tunnit kyllä menivät. Vähän kutkuttelisi tilata heti seuraava peli, mutta luulen, että nyt on pakko kuitenkin vähän pitää taukoa ennen seuraavan hankintaa. Minulla kun on paha tapa harrastaa kaikkea vähän turhankin tinkaan. Nytkin kun pelasin tuota Dark Soulsia, minä todellakin pelasin sitä. Monta tuntia päivässä. Siis mon-ta. Eilen illalla pelasin niin ahnaasti, että lopetin vasta kun silmät olivat jo ihan sikkuralla. Sitten tietysti muistin, että koirahan on vielä käyttämättä ja kahvit lataamatta aamua varten (minun aamuni EIVÄT lähde käyntiin, ellei kahvi ole vain napin painalluksen päässä...) ja iltapesutkin on tekemättä ja ja ja. Aamulla taas jatkoin pelaamista jo hyvinkin ennen yhdeksää. Haha, eihän tämä nyt ihan tervettä ole. Toisin sanoen lienee ihan hyväksi jättää tähän väliin aikaa muillekin harrastuksille. :D Samallahan sitä voi miettiä, että mikä on se seuraava peli, joka saa kunnian tehdä tiensä pelihyllyyni. Tällä hetkellä tuntuisi, että se voisi olla ehkä Dragon's Dogma. Tai mahdollisesti Dead Island, jota joku minulle jo kehaisikin. Tämä jälkimmäinen näyttäisi olevan play.comissa tarjolla ihan kohtuuhintaankin. Hmm... Pistetäänpä korvan taakse...

Mutta jos minä saisin ihan ihka-itse päättää... Jos voisin hommata varsinaisen unelmapelin itselleni, se olisi varmasti hyvä co-op. En siis sano "jos voisin" sen takia, ettenkö saisi itse vapaasti ostaa niitä pelejä, jotka kiinnostavat, vaan sen takia, että näitä co-oppia tarjoavia pelejä ei tunnu olevan kovin montaa olemassa. Valitettavasti. Välillä tuntui siltä, että co-opit saattaisivat olla tuloillaan seuraavaksi pelialan trendiksi: oli Army of Twota ja Left for Deadiä ja Little Big Planetia. Mutta sitten vain se vähän niinkuin lässähti. Yhtäkkiä tuntui siltä, että samalla konsolilla pelattavia moninpelejä ei enää ollut olemassakaan. Saati sitten co-oppeja. Voi höh, sanon minä. Minä kun tykkäisin nimenomaan yhteen hiileen puhaltamisesta kilpailuasetelmien sijasta. Little Big Planetit olen pelannut molemmat läpi. Yksin, tosin. Niiden ohjattavuus oli nimittäin niin omituinen, että muut eivät suostuneet pelaamaan niitä kanssani. Netistähän peliseuraa olisi löytynyt, mutta kun ei se ole sama asia, jos kaverit eivät istu samalla sohvalla.

Tällä co-op -rintamalla yksi on tähän mennessä ollut pään ja hartioiden verran ylitse muiden: Trine. Siinä oli jotain sellaista, mikä tuntui olevan vastaus aika pitkälti kaikkeen, mitä meidän sohvaporukka osasi yhteispeliltä vaatiakaan. Se oli saatavilla pleikan nettikaupasta, se oli halpa, se oli hauska, se oli omaperäinen, se oli hyvä. Plussaa se sai myös kotimaisuudesta - se on ihan erimukava käyttää pennosiaan suomalaisten nälkätaiteilijoiden tukemiseen! Sitä voisi myös ihan hyvin pelata yksinkin, silloin pelaaja vain ohjaa yhtä pelin kolmesta hahmosta kerrallaan ja vaihtelee niitä tarpeen mukaan. Kolmen pelaajan pelissä jokaisella pelaajalla on käytössään oma hahmoluokkansa, eikä sitä voi vaihtaa toiseen kesken pelin. Ellei siis vaihda kaverin kanssa ohjainta. Tältä se teoriassa näyttää:


Käytännössähän se ei näyttänyt aivan noin ruusuiselta ja sulavalta, ei ainakaan meidän porukalla. Kun meidän sohvaporukka oli ohjainten puikoissa, toisten nätistä auttamisesta tuli loppujen lopuksi aika vähän mitään aikaiseksi. Enemmän se meni sellaiseksi kaoottiseksi sohlaamikseksi. Meidän maagi esimerkiksi ei muuta osannut tehdä kuin tuota lankunpätkää, laatikoista tai kolmioesineistä ei ollut puhettakaan. :D Mutta mikäs sen mukavampaa, sehän se on yhteispelin ideakin!

Tällaisia pelejä kun tulisi enemmänkin. Vaikka sellaisia kalliimman hintaisiakin. Ja etenkin sellaisia normaalipelin mittaisia, joiden kesto on useamman tunnin verran. Kyllä olisin onnesta soikeana. Mutta ehkä sitä odotellessa pitää vaan tyytyä ottamaan yhteistyöpelaamisen old school -keinot käyttöön: yksi pelaa, toiset neuvoo vierestä. Kyllä sekin osaa olla hauskaa!

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Nettipelien Shangri-La


Mitä tulee yleensä mieleen sanoista nettipeli tai nettiyhteisö? Minun silmiini ne luovat ainakin mielikuvia (esi-)teinilapsosista, grieffaamisesta, trollaamisesta ja kaikesta siitä ihanasta, mitä netin luoma anonymiteetti herättää. Mutta katso ja ihmettele: netistä löytyy kuin löytyykin yhteisöjä, jotka ovat oikeasti huomiotaherättävän positiivishenkisiä. Ja ei, en puhu edes mistään New Age –hippien rakastetaan-itseämme-toisiamme-ja-kaikkia –ryhmistä.

Starcraft 2 on Blizzardin luoma RTS-peli. Strategiaa siis. Sen yksinpeli on muuten ihan yllättävän hyvä ja monipuolinen. Itse en yleisesti ottaen innostu tietokoneella istumisesta tai strategiapeleistä, mutta tuon pelin hakkasin läpi oikein nälkäisenä. Antipatiani strategiaa kohtaan juontaa muuten juurensa lapsuusajan traumoihin; vuonna kivijakuutti koetin pelata jotain antiikkista Age of Empiresiä tai muuta vastaavaa pläjäystä, ja matkani tyssäsi jo harjoittelukenttään. Kuolin meinaan joillekin harjoitteluleijonille. Siis harjoittelukentässä... Siinäpä vasta oikea proo. :D Näin jälkikäteen ajatellen on suoranainen ihme, että minä koskaan onnistuin jatkamaan peliharrastustani näinkin pitkälle, kun olin NOIN huono pelaamaan mitään. Ja minä kun olen tunnetusti huono häviämäänkin... Huono pelaaja + huono häviäjä = huono yhdistelmä.

SC2:n yksinpelikampanjassa on itsessään oikein kunnioitettava 10-20 tuntia pelattavaa. Eihän se silleen samaa luokkaa ole, kuin monet roolipelit tai muut semmoiset, mutta kuitenkin paljon enemmän kuin suuressa osassa nykypeleistä. Ja kampanja on vielä oikein viihdyttävä, hyvin suunniteltu ja vaihteleva. Siinä on jopa hyvä tarina! (Sepä muuten herättää mielessäni kysymyksen: jos strategiapelissä voi olla olla ihan oikeaa juonta, niin miksei räiskintäpelissäkin voisi? Max Payne 3:n huonoa juonta nimittäin puolusteltiin minulle joskus nimenomaan sillä, että ei räiskintä oikein pysty kannattelemaan juonta... Hmm.) Mutta SC2:n idea jatkuu vielä yksinpelin jälkeenkin, sillä siinä on varsin elävä moninpelipuolikin. Pelejä voi joko pelata itse tai katsoa muiden touhuja. Itse en todellakaan lähtenyt moninpelejä edes koettamaan, sillä askel yksinpelistä moninpeliin tuntui harvinaisen hankalalta ottaa. Mutta se ei haittaa oikeastaan ollenkaan, kun tämä SC2 on vähän niinkuin jääkiekko – hauskempaa seurata vierestä kuin pelata itse (ja ottaa itse turpiinsa). Starcraftia on myös harvinaisen helppo seurata. Siinä on paljon suuren rahan turnauksia, joita voi seurata netin kautta tai Barcraft-tapahtumissa (=Starcraftia esitetään ravintelin screeniltä) – melkein aina on joku turnaus menossa jossain päin maailmaa. Monet pelaajat striimaavat myös omia turnausten ulkopuolisia pelejään nettiin. Välillä sitä tuli jopa telkkarista, Korean kansainväliseltä tv-kanavalta Arirangilta. Ja siis kyllä vain, nimenomaan Suomen telkkarista.

Sinänsähän se on melkolailla vaikea kuvitella, että on olemassa peli, jota on mukavampi seurata vierestä kuin liata siinä omat kätensä. Mutta vielä vaikeampaa on kuvitella, että on olemassa peli, jonka nettiyhteisö olisi jotain muuta kuin tympeitä grieffaajia. Saati sitten että se olisi asiallinen tai jopa herrasmiesmäinen. On se vaan silti totta. Jotain se kertoo jo pelistä, jos moninpelin alussa vastustajilla on tapana toivottaa toisilleen hyvää peliä ja pidä hauskaa. Minä olin kyllä heti alusta asti ihan myyty tästä scenestä. Kyllä minä vaan niin tykkään siitä, kun ihmiset osaavat olla toisilleen kivoja. Oikein halinalleja. <3

Jos nyt joku ei oikeasti ole vielä sekaantunut SC2-sceneen, niin suosittelen suuresti. On jo korkea aikakin. Tästä linkistä löytyvästä uutimesta voi vaikkapa aloittaa ilmiöön tutustumisen: Kiwis watch Korean StarCraft champs in bars - Barcraft.

Ja jos joku nyt innostui aiheesta niin tässä vielä pari muuta hyväksi koettua linkkiä: GSL on korealainen Starcraft-liiga parhaista parhaille taitureille. Huonomman laatuista striimiä voi seurata ilmatteeksi, paremmasta laadusta joutuu maksamaan jokusen euron. Day9 puolestaan on Starcraft-julkkis ja ihan ällistyttävän positiivinen kaveri. Hänen videoistaan löytyy kaikenlaista Starcraftiin liittyvää, mm. pelien analysointia ja vinkkejä paremmiksi pelaajiksi halajaville.

Sitten vielä tämä video. Ihan vain siksi, että se on niin hassu:


Nyt sitten kaikki joukolla Starcraftia seuraamaan! Scenestä löytyy muuten muutamia suomalaisiakin, joten jos tykkää penkkiurheilla sinivalkoiset lasit päässään, niin sekin onnistuu. GL HF!

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Mörkö nimeltä pelaaminen


Olen tällä viikolla alkanut miettimään pelaamista harrastuksena ja ihmisten suhtautumista siihen. Itse pääsin omissa piireissäni todella pitkälle kuvitellen, että pelaaminen on täysin yleinen ja yleisesti hyväksytty harrastus. Ilmeisesti monessa kodissa vanhemmat osaavat olla kovasti videopelejä vastaan, mutta meillä jopa äitini otti ohjaimen käteensä. Tosin vain silloin kun kuvitteli, että kukaan muu ei näe. Omakohtaisesti olen alkanut törmäämään pelivastaisiin mielipiteisiin pikkuhiljaa sitä enemmän, mitä enemmän ikää kertyy lasiin. Ensin ajattelin, että negatiivinen suhtautuminen peleihin on nimenomaan vanhempien sukupolvien tapa. Sehän olisi aikalailla luonnollistakin: kaikkea itselle uutta on helppo vierastaa. Ennen 70-lukua syntyneet kun eivät ole niin tottuneet peleihin ja pelikoneisiin heti lapsuudestaan asti.

Mutta kyllä ne nuoretkin osaavat. Opiskelemaan tullessani sain kavereita, jotka eivät täysin ymmärtäneet harrastustani. He sanoivat minua nörtiksi. Syystäkin, tietysti, ja täysin rakkaudella. Mutta kuitenkin. Sitten pelikaupassa työskennellessäni huomasin kun liikkeeseen tuli muutaman nuoren porukka, yksi poika ja tyttöjä. Kuuntelin ihan häkeltyneenä kun tytöt alkoivat nurista poikaressulle, että miksi he ovat pelikaupassa. Pelaaminen kun on kuulemma nörttien ja pikkupoikien puuhaa. Ilmeisesti aikuistuessaan kunnon poikien tulisi lopettaa moiset lasten leikit. Mitä ihmettä? Miksi se olisi vain poikien harrastus? Kyllähän toki tytöilläkin on silmät, joilla katsoa ruutua ja kädet joilla käyttää ohjainta. Entä miksi se olisi vain lasten harrastus? Miksi se ei sopisi aikuisille? Eihän kukaan käske aikuisia lopettamaan lukemistakaan osana aikuistumisriittiään. Itse en koe pelaamista juuri sen kummempana ajanvietemuotona, kuin telkkarin tai elokuvien katsomistakaan. Tai lukemista. Yleinen ideahan on se, että siinä on jonkun muun tuottama tarina, jota kuluttaja sitten seuraa. Omalla tavallaanhan sitä voisi pitää jopa parempana tapana itsensäkehittämisen kannalta. Kirjoissa ja elokuvissa tarinan seuraajalla on vain passiivinen osa, hän ei itse tee muuta kuin katsoo ja tulkitsee tarinaa. Peleissä hän puolestaan pääsee itse vaikuttamaan tarinankulkuun. Parhaimmillaan hän voi oikeasti päästä päättämään asioista: onko hänen hahmonsa hyvis vai pahis, tappaako toisen hahmon, vai jättääkö henkiin. Pahimmissa putkijuoksuissa pelaaja ei tarinaa kyllä pääse juuri muuttamaan, mutta saa kuitenkin ohjata hahmoaan ja sillä tavalla kehittää sorminäppäryyttään.

Omituisia ennakkoluuloja tuntuu olevan yllättävän paljon liikkeellä koskien pelaamisharrastusta.  Pelaajien pitäisi olla poikia. Heidän pitäisi olla haisevia ja rasvaisia ja huonoja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kaikkien pelien pitäisi olla väkivaltaisia sotapelejä. Ja nehän tunnetusti saattavat aiheuttaa väkivaltaisia kohtauksia. No joo, kai minä sen jollain tasolla ymmärränkin. Niin kuin jo sanoinkin postaukseni alussa, kaikkea itselle uutta on hirveän helppo vierastaa ja jopa vähän pelätäkin. Kaipa sitä joskus ammoisna aikoina on pidetty kirjoja, radiota ja telkkariakin uhkakuvina. Mutta sitä minä en kuitenkaan täysin ymmärrä, miten niin useat ovat valmiita tuomitsemaan toisen harrastuksen ja mielenkiinnonkohteen, vierastipa hän sitä itse miten paljon hyvänsä. Minua ei saisi suurin surminkaan mihinkään korkeisiin paikkoihin, mutta kyllä minä silti ymmärrän ja hyväksyn  sen, että joku muu saattaa haluta tehdä benji-hypyn. Pelaajat taas tuntuvat olevan aika usein vapaata riistaa. Kuten vaikka noille tytöille, joista juuri kirjoitin. Tai eräälle naisihmiselle, joka tuli liikkeeseemme, marssi suoraan luokseni kassalle ja sanoi pelien olevan syypää vaikka minkälaisiin hirmutekoihin. Muuta asiaa hänellä ei ollut. Kunhan kävi syyttämässä. Mediakin nostaa aika ajoin kysymyksen, että mitä pelaaminen aiheuttaa nuorten mielenterveydelle.

Voi voi. Mikäs sitten eteen? Ennakkoluuloja löytyy hirveästi, ja välillä niitä jopa lietsotaan. Mutta jotenkinhan sitä vastaan voisi taistella. Ehkä tästä harrastuksesta pitäisi vain tajuta avata suunsa useammin. Itse olen syyllistynyt siihen, että jos kuvittelen, ettei kohdeyleisöni ymmärrä pelaamista, en mainitse siitä mitään. Saatan kertoa muista harrastuksistani, mutta pelaamisen jätän mainitsematta. Arvelen vain, että ei ne kuitenkaan ymmärrä sitä. Mutta sitten jos pelaajat puhuisivat harrastuksestaan avoimemmin, niin sehän saattaisi hälventää negatiivista ilmapiiriä, joka monen mielessä siihen yhdistyy. Jos pelien karsastajat kuulisivat silloin tällöin tapaamiltaan ihmisiltä peliharrastuksesta, niin sitten he varmaan oppisivat ajan kanssa huomaamaan, että pelaajiahan on vaikka minkälaisia. Ei ne kaikki ole ennakkoluulojen kaltaisia. Eikä ne kaikki edes haise.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Autovarkauksia ja aseellisia selkkauksia


En tiedä onko muut koskaan huomanneet, että joskus elämä tulee harrastusten tielle. Niin minulle on käynyt ainakin viime viikonloppuna ja sama tilanne jatkunee tulevalla viikolla. Viikonloppuna kävin siis Kuopiossa ja matkasta on nyt kotiuduttu ja jossain määrin myös palauduttu. Hyviä reissuja oli, mutta sieltä vain lähti matkaan kaveri, joka on nyt vallannut minun pleikan. Toisin sanoen moneen päivään en ole päässyt niittämään minkään maailman demoneita, enkä varmaan pääse pahemmin niittämäänkään niin kauan kun kaveri punkkaa täällä. Hyvään tarkoitukseen tämä hyväntekeväisyys nyt toisaalta menee. Kaverilla on meinaan ollut GTA 4 jo monta vuotta kesken. Jospa se tällä viikolla saisi sen viimeinkin tahkottua loppuun asti. Eikä tämäkään tylsää ole, vaikka itse en pääsekään ohjaimeen käsiksi. Nyt voin katsoa vierestä, kun toinen pelaa huonosti ja ajelee päin seiniä. Ja kuolee. Ja kuolee taas. Nyt minun ei tarvitse edes heitellä ohjaimia kiukuissani ympäri olohuonetta, voin vain keskittyä nauramaan toisen räpistelylle.

Ja mikäs tuota peliä on muutenkaan katsellessa. Itse tykästyin siihen aikoinaan ihan tosissani ja pelasin sen oikein kahdesti läpi. Se on minulle todella harvinaista, kun minä en yleensä pelaa mitään peliä kuin yhden kerran, enkä aina sitäkään. Mielestäni monessa pelissä ei vain tunnelma riitä enää toiselle pelikiekalle asti, vaan koen että ne on jo vähän nähty ensimmäisen kierroksen puitteissa. Jostain kumman syystä GTA 4 jaksoi kuitenkin ihastuttaa minua monta kertaa. Ja nyt kun katselen sitä vierestä, niin täytyy sanoa, että kyllä se ihastuttaa edelleen. Siinä on vain sitä jotain, joka sytyttää. Se näyttää vielä nykymittapuillakin kivalta. Hahmot ovat monipuolisia. Tarina on mielenkiintoinen. Maailma tuntuu oikeasti vapaalta ja jopa elävältä. Itse toiminta ei ole ehkä sitä kaikista sulavinta, mutta ei sekään millään mittapuulla huonoa ollut.

Tästä nostalgisoituneena aloin taas haaveilla GTA 5:sta. Olin kuullut toiveikkaita huhuja, joiden mukaan peli olisi mahdollisesti tulossa ulos jo tämän vuoden puolella. Googlailin sitten vähäsen, josko netin syövereistä löytyisi vahvistusta noille ihanille huhuille. Mutta eihän siellä oikein muuta ollut kuin pelin traileri. Hienoltahan se näytti, mutta ei se oikein nostata uskoa siihen, että vielä tänä vuonna pääsisi uppoutumaan tuohon autovarkauksien ja aseellisten selkkauksien maailmaan. Höh. L


Mutta jospa sitten kaivelisin vanhan DS:ni jostain kaapin syövereistä. Tajusin meinaan, että minullahan on tuolla GTA Chinatown Wars lähes koskemattomana odottamassa parempaa hetkeä. Nyt se hetki on täällä. Pakkohan se on tätä GTA-tuskaa jollain lievittää.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Sushia mä metsästän


Olen pelaillut viime päivinä paljon Dark Soulsia ja ihastellut pelin idean ja maailman omaperäisyyttä. Se tuntuu yleisessä pelien massassa niin tuoreelta ja raikkaalta. Ja silti niin... nähdyltä. Ensin huomioin pelissä vain sen, että se ei ole puristettu aivan samassa muotissa kuin muut suuret pelijulkaisut. Se on vähän vaikeampi. Se odottaa pelaajaltaan enemmän. Siinä on omiakin elementtejä, eikä kaikki ole lainattu geneeristen pelien ohjekirjasta. Mutta sitten ruusunpunaiset lasit alkoivat haalentua. Näennäisestä omaperäisyydestään huolimatta se on aika pitkälti täysin sama peli kuin ykkösosansa. Vähän on lisätty uutta kosmetiikkaa päälle. Maailman rakennetta on vähän väännelty. Mutta sama peli se on. Kentät on kierrätetty Demon’s Soulsista. Hirviöt ja tavarat on kierrätetty. Jotkut bossitkin on siirretty suoraan aiemmasta osasta tähän uuteen. Ei se siitä tietysti huonoa peliä tee. Päinvastoin oikeastaan. Jos tykkäsin pelin ykkösosasta, niin tokihan minä nautin myös sen uudelleenlämmittelystä. Mutta pistää se silti vähän mietityttämään. Mihin kaikki uudet ideat ovat hävinneet?

Dark Soulsiin suunniteltiin ihan uusi maailma ja uudet monsterit. Tai ainakin melkein.
Kyllä niitä raikkaita uutuuksia on varmasti jossain olemassa. Olen melko vakuuttunut siitä. Eihän ideat maailmasta voi toteuttamalla loppua. Ehkä ne timantit vain peittyvät kaikkien AAA-julkaisujen alle. Totta kai koville AAA-nimikkeillekin on paikkansa. Itsekin haalin niitä hyllyyni. Ne kun ovat kuin pizza tai lasagne. Niistä tietää jo tilatessa, että ne on namia. Välillä sitä vain kaipaa vähän vaihteluakin. Niinkuin silloin, kun kaverini vei minut ekaa kertaa sushille. En voinut etukäteen tietää, että varmasti tulen ateriastani nauttimaan. Ja kas vain, yhtäkkiä minulla olikin uusi lempiruoka!

Pelihyllystäni löytyykin siis paljon lasagnea ja pizzaa. Pari hampurilaista. Onneksi olen löytänyt muutaman sushinkin, esimerkiksi Bayonetan. Pitkään se seisoi koskemattomana hyllyssäni. Ajattelin, että joopa joo, taas näitä tissipyllypelejä. Eihän siinä varmasti ole mitään pelillisiä ansioita, kun se ratsastaa naishahmon vähillä vaatteilla ja enemmän tai vähemmän vihjailevilla repliikeillä. Voi pojat kun olinkin väärässä. Tissien ja pyllyjen lisäksi sieltä löytyikin hauska idea, huvittavaa huumoria sekä laadukasta ja haastavaa mäiskettä. Olin oikeasti tosi otettu pelin toimintapuolesta. Bayonetalla on todella monipuoliset hyökkäyskuviot ja taistelusysteemi on toimiva. Vasenta tattia pyörittelemällä ja äksää, ympyrää, kolmiota ja neliötä hakkaamalla saa tehtyä erilaisia komboja. Ihan niinkuin Tekkenissä ikään. Siihen kun lisää vielä moninaiset hirviöt, joilla on kaikilla omat heikkoutensa, niin voilà. Osui ja upposi, ainakin minuun. Mutta vaikka toiminta olikin niin hyvää, en silti osaa päättää kummasta viehätyin enemmän: hyvästä äksönistä vai omalaatuisesta tunnelmasta.

Sushi-pelejä on siis todistettavasti olemassa. Silloin tällöin tuotetaan pelejä, jotka yllättävät luovuudellaan ja uutuudellaan. Mutta miksi ne eivät löydä tietään minun pelihyllyyni? Ehkä minä en vain tiedä, mistä etsiä. En olisi koskenut Demon’s Soulsiin tai Bayonettaankaan, jollei niitä olisi minulle esitelty muiden toimesta. Nyt minä haluankin löytää lisää näitä helmiä, mutta siihen selkeästi tarvitaan muiden apua. Ilmeisesti parhaat palat löytää puskaradion kautta. Tästäpä syystä pyydänkin: jos siellä inttervepsin toisessa päässä joku tosiaan lukee tätä... Mikä on seuraava sushi, joka minun täytyy löytää? Mikä voisi olla minun seuraava lempiruoka?

Ja sillä välin kun te mietitte sitä, minä lähden lyhyelle lomalle Kuopioon. Hassuna faktana voisin kertoa, että Kuopio on ällistyttävä kaupunki, jonka ainoa varsinainen pelikauppa sijaitsee jossain hornan tuutissa. Ei siis lainkaan keskustassa, missä ihmiset sitä tarvitsisivat. Hyi hyi, Kuopio. Tuhma.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Häviämisen sietämätön vaikeus


Olen aina tiennyt, että voitto maistuu minulle hyvältä pelissä kuin pelissä. Ja häviö on karvasta kuin kalkki. Silti vasta eilen tajusin, että se on minulle ihan oikeasti ongelma. Meillä oli kiva peli-ilta menossa, kunnes minä tipahdin voittoisasta asemastani, suutuin ja pilasin tunnelman.

Eihän tämä mikään uusi ongelma minulle ole, mutta hiljalleen se on päässyt jalostumaan pisteeseen, joka alkaa olla aika hankala. Minusta tuntuu siltä, että jos peliporukassa on henkilöitä, jotka tuntevat minut vähänkään huonommin, minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pilata mukava peli-ilta. Jos kieltäydyn pelistä, pilaan illan. Olen silloin se hankala tyyppi, joka ei suostu muidenkaan toiveesta mukavaan yhteistoimintaan. Jos puolestaan suostun mukaan ja häviän, pilaan illan silti.

Joskus lapsena siskon kanssa pelatessa tällä häviökiukuttelullani ei ollut niin väliä. Siskoni tunsi minut, eikä niin hämmentynyt huonosta asenteestani. Hän ei myöskään arvostellut minua sen perusteella tai pitänyt huonona ihmisenä sen takia. Tai no... Ainakaan sen huonompana, kuin mitä isosisko yleisesti pikkusiskoaan voi pitää. Nyt aikuisena tilanne on toinen. Nykyään minun täytyy välillä olla kanssakäymisissä jopa vähän tuntemattomampienkin kavereiden kanssa. Kaikki pelikaverini eivät tunnekaan minua niin hyvin kuin siskoni ja pitkäaikasemmat tuttuni. He eivät tunne minua niin hyvin, että osaisivat jättää kiukkuni omaan arvoonsa. He hämmentyvät siitä. He ajattelevat, että missäs pellossa tuo tyttölapsi on kasvanut, kun ei ole oppinut häviämään. Ja oikeassahan he ovatkin. Kyllä aikuisen pitäisi pystyä hillitsemään tunteensa. Tämä on noloa.

Minulla on siis ongelma, olen voittoholisti. Mutta mitä sille voisi sitten tehdä? Yksi vaihtoehto on varmaan se, että olen oma itseni, ilman itsehillintää. Niinkuin pikkulapsi. Antaa ihmisten vain päättää, että tahtovatko he olla tekemisissä laiseni kiukkupussin kanssa. Mutta kun tuo kuulostaa niin huonolta idealta. En minä halua jämähtää ongelmineni siihen, missä olen. Haluan kehittää itseäni, tulla paremmaksi versioksi itsestäni. Mewtung 2.0:ksi. Jonkun pitäisi kehittää tukiryhmä voittoriippuvaisille. Win-a-holics Anonymous. Minä olisin ensimmäinen jäsen. Hei, olen mewtung ja olen voittoholisti.

Hulk häviää. Hulk vihainen.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Lautapeli-ilta! Ja -aamu!


Viikonloppu toi tullessaan ihan mukavia uusia tuulia: auringon taivaalle (tai no ainakin hetkittäin... Mutta hei, nyt ollaan Suomessa, sitä pitää olla kiitollinen siitä mitä saa, jos auringosta puhutaan) sekä kaverin kyläilylle. Sehän on loistavaa! Ja vieläpä oikein mukava mahdollisuus ottaa pelaamisen suhteen old school –otteet käyttöön: nyt esiin ne oluset ja lautapelit!

Kaveri toi mukanaan Star Munchkin –nimisen pelin. No joo, ei se nyt varsinaisesti ole lautapeli kun korteilla siinä pelataan. Mutta on siitä sellainenkin versio, missä on lauta käytössä... Varmasti on. Mä näin sellaisen netissä... Kai se sitten voidaan laskea lautapeli-iltaan?


Oli muuten aika hauska peli. Ainakin teoriassa. Idea on simppeli: potki ovia alas, tapa niiden takaa löytyvät monsterit, loottaa tavarat, nouse leveleitä. Hei, mä olen törmännyt tähän joskus ennenkin! Onko tämä Geneerinen Roolipeli? Jep, aika pitkälti. Paitsi että tässä pelissä kaikki tapahtuu korteilla. Ovet on kortteja. Monsterit on kortteja. Tavarat on kortteja. Hahmot ovat.... No, ehkä te tajusitte jo kupletin juonen.

Kuvassa ei ole kortteja. Siinä on ovia, monstereita ja loottia. Ja hahmo. Näättekös?
Kavereita voi auttaa taisteluissa. Jos he vain maksavat riittävästi. Jos he puolestaan eivät maksa, voit myös heittää kapuloita heidän kuvainnollisiin rattaisiin. Hell yeah! Minä tykkäSIN. En siis tykkää enää. Olin jo käytännössä voittanut, vain yksi helppo matsi enää... Kunnes ilkiövastustajani pyyläsi itsensä minun ja monsterin väliin, tappoi sen omiin nimiinsä ja vei nenäni edestä viimeisen levelin nousten mustana hevosena voittajaksi......

Olenko koskaan muistanut mainita, että olen huono häviäjä? Ja nyt kun minä sanon, että ”huono”, minä todella tarkoitan, että ”HUO-NO”. Pelipöytä jäi muiden siivottavaksi, minä marssin koneelle käsittelemään päivällä napsimiani kuvia. Tällä kertaa en kuitenkaan pitänyt ihan koko iltaa mykkäkoulua, vaikka ei sekään olisi ollut aivan täysin ennenkuulumatonta.

Seuraava aamu toi tullessaan arjen ja ainakin teoriassa pakolliset arkitoimet. Mutta aurinko kutkutteli ulkona kivasti, joten päätettiin vieraan kanssa jatkaa peli-iltaa vielä peliaamuksikin ja otettiin terassilla pari matsia vähän perinteisempiä lautapelejä: Trivial Pursuitia ja Heitä Sikaa. Trivial-matsi oli tiukka ihan viime metreille saakka, mutta ylivertaisilla knoppitietovarastoillani minä vein voiton! Sanottakoon, että voitin myös sianheiton ihan ylivoimaisesti. Silkalla taidolla voitin. Vai... Hetkinen... Nyt kun kirjoitin huonosta häviämisen sietokyvystäni, niin mieleeni tuli kauhea ajatus. Hävisikö tuo kaveri tahallaan, ettei joutuisi kestämään kiukutteluani?? Tämäpä täytyy selvittää...

Ei hassumpi tapa kuluttaa aurinkoista aamupäivää.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

frustrating_jerk98 has invaded your game


Dark Souls. Oi voi. Dark Souls... Mitä siitä nyt sitten sanoa? Kun aloitin pelaamaan sitä, olin ihan pähkinöinä. Ihan alusta alkaen kaikki yksityiskohdat kertoivat minulle, että edessäni on Demon’s Souls 2. Jo ensimmäisessä valikosta kuuluvassa äänessä kaikui jotain vahvasti samaa kuin edeltäjäpelissä. Ihanaa! En malttanut odottaa, koska tiesin, että tulen saamaan hyvin maukkaan pelielämyksen. Enkä tietysti ollut väärässä. Nyt olen saanut jo kaksi ensimmäistä  pääbossia alas, ja matka on tähän asti ollut erittäin viihdyttävä. Peli on vaikea, välillä oikein pirullisen vaikea. Jotkut mobit tuntuvat aluksi lähes mahdottomilta tappaa, mutta sitten harjoitus tekeekin mestarin. Muutaman (kymmenen) grindauskerran jälkeen sitä niittää alueen pahiksia kuin kauraa. Mutta se on periaatteessa vain puoli totuutta.

Pelin vaikeustason takia välillä sitä vain kaipaa vähän apujoukkoja hengissä pysymiseen. Esimerkiksi ensimmäinen bossi oli minulle viittä vaille mahdoton tappaa yksinäni. Minä kun pelaan taikoja heittelevää sorcereriä, joka fyysisestä heikkoudesta johtuen tykkää pukeutua kevyisiin kangasarmoreihin. Bossi puolestaan oikeastaan vaati mahdollisimman raskasta puolustusta, ettei se lyö ihan yhdellä iskulla hahmoa maahan. Ihan kiva siis, että peliin on kirjoitettu joihinkin kohtiin NPC-hahmoja, joita voit kutsua kaveriksi pomomatsiin. Mutta tässäpä onkin koukku 22... Pahaenteistäkö? Kyllä vain. Pystyäksesi kutsumaan kavereita, hahmosi tulee olla ”hengissä”. Tai siis ainakin mädäntymätön, koska hahmohan on joka tapauksessa epäkuollut. Zombi, noin niinkuin tuttavallisemmin. Mutta välillä sitä voi olla maatunut muumiozombi ja välillä ihan lihaisa kiva ihmiszombi.

Ai sitä pitää olla ihminen vai? Eihän se nyt kuulosta pahalta. Mutta tässäpä tulee nyt se koukku 22. Huoh. Jos olet hengissä, se avaa pelisi muillekin Dark Souls –urpoille, jotka voivat tunkeutua maailmaasi mustina aaveina. EEEII! Ei internet-urpoja minun peliin!! Kun herätän itseni tallennuspisteellä takaisin ihmismuotoon ja lähden raahustamaan yliraskaassa armorissani kohti bossimatsia, olen jo ihan epätoivoinen valmiiksi. Kuinkakohan pitkälle tällä kertaa pääsen ennenkuin joku hyökkää? Ja sittenhän se pamahtaakin ruudulle: ”frustrating_jerk98 has invaded your game”. Kaikki on pilalla. Jos lähdet bossille muumiona, pääset ainakin pomolle asti. Ehkä. Pomolle et kuitenkaan pärjää. Jos päätät riskeerata ihmismuodon, et pääse kuin puoleen matkaan, kun joku urrrpo kuitenkin hyökkää. Lopputulos on aina sama: you’re damned if you do, you’re damned if you don’t.

Jostain syystä minun ruudulle tulee vähän väliä tällainen teksti. Oisko joku bugi? Kuva osoitteesta  http://tap-repeatedly.com/2012/01/dark-souls-diaries-deaths-472-579/

Huudan telkkariruudulle. Hakkaan vähän ohjaimella sohvaa. Papatan hetken kuin papupata avokin selälle pelin/maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja interneturpoista. Koira katsoo ihmeissään. Lähden tuokioksi viilentymään. Ja palaan takaisin sohvalle pelaamaan. Miksi minä teen tätä itselleni?

OK, sitten saan bossin alas ja se on ihan usssskomaton riemu! Hyvin lyhytikäinen riemu, mutta kuitenkin. Meinaan pomon jälkeenhän sitä pitää suunnata uudelle alueelle, missä sitä koskaan ei tiedä, mitä kulman takana on. Sitä hivuttautuu oikein hiljaa nurkalle, kääntää hiljaa kameraa. Onko siellä ketään? Huh, kun on kuluttavaa. Mutta jostain syystä kuitenkin samalla niin antoisaa ja loputtoman koukuttavaa.

Niin mitä sitä nyt Dark Soulsista voisikaan sanoa? Tästä avautumisestani huolimatta suosittelen sitä lämpimästi kaikille masokisteille. Tai niin sanoisin ainakin tällä hetkellä. Kohta kun alan taas pelaamaan ja kuolen johonkin hirvittävyyteen, niin kellossa voi olla taas ihan eri ääni.