torstai 25. heinäkuuta 2013

Arvaa mitä minä pelasin?

Minä pelasin. Minä inspiroiduin. Minä paskartelin. Mutta mitä?




Kato! Sillä on pieni kilpikin selässä!

Toinen aiheeseen liittyvä suhteellisen relevantti kysymys olisi milloin. Nimittäin tämä kaikki tapahtui jo hyvinkin reilusti kaksi kuukautta sitten. Silloin minä oikein pinnistin, että saisin tämänkin äpön valmiiksi suht pian pelin suorittamiseni jälkeen. Ja sainkin sen valmiiksi. Ja sitten ajattelin, että en jaksa kuvata sitä vielä. Sitten huomenna. Tai huomisen huomenna. Tai... Loput lieneekin historiaa. Mihin tämä kaikki ihana kesäaika oikein sitten häviää? No Pleikkari Plussaan tietenkin! Dääm juu, Plussa! Sinä olet vienyt minulta minun viimeisetkin luppohetket. Sitä mukaa kun yhden pelin saa pääteltyä, sinne putkahtaa kaksi uutta tilalle. Ja kaikki semmosia, joita mun on ollut tarkoituskin pelata. Paitsi Battlefield. Sitä en oo pelannut. Enkä pelaa.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Karkkikaupassa


Joskus lapsena minulla oli unelma. Halusin paljon videopelejä. Olihan minulla niitä muutama. mutta kun ne oli jo niin nähty. Ei yhtä ja samaa peliä jaksanut ihan kuukausitolkulla vääntää. Joku peli oli jo pelattu puolitoista kertaa. Toisessa oli ihan hirveä este, eikä siitä päässyt millään yli. Kolmas oli ihan hirveä muuten vain. Ajattelin, että olisipa se hienoa, jos voisi vain ostaa lisää pelejä. Niiiin paljon pelejä.

Ja sitten tuli viime talvi ja minä koin viimeinkin ihmeen. Käsiini alkoi lappaa pelejä vähän joka suunnalta. Liityin Playstation Plussaan, sain lahjaksi, ostin itse. Lopputuloksena oli se, että minulla on ollut enemmän pelejä pelattavana kuin aikaa niitä varten. Eikä ne ole edes mitään demoja. Tai to-be-played-someday -haavelistan täytettä. Ne on ihan konkreettisia, oikeita pelejä jotka omistan ja joita voisin pelata ihan milloin vain. Vaikka nyt. Tai huomenna. Tai kohta. Ihan uskomatonta. Tämä on ollut minulle aivan uusi kokemus. Enkä olisi silloin lapsukaisena uskonut tätä sanovani, mutta se on ollut jopa ongelma.

Silloin joskus harmittelin pelaamismahdollisuuksieni vähäisyyttä. Tuntui siltä, että samaa peliä sai polkea kyllästymiseen saakka. Lopulta sitten sitä mieluummin oli jo pelaamatta kokonaan, kuin hakkasi taas sitä samaa vanhaa. Mutta ainakin ehdin silloin nauttia jokaisesta pelistä kunnolta. Ehdin etsiä salaisuuksia, hioa suoritusaikoja ja tappaa sen extrabossin. Nykyisessä tilanteessa en ehdi pelata peliä edes loppusuoralle, kun seuraava peli jo kuiskuttaa korvaani. Eilen huomasin harmistuvani siitä, että Okami ei loppunutkaan vielä. Ajattelin, että no en kyllä jää etsimään mitään ylimääräisiä aarrearkkuja tällä uudella alueella. Huristan sen vain äkkiä loppuun, että pääsen sitten seuraavan pelin kimppuun. Sitten taas harmistuin itselleni, kun ajattelin noin. Mitä viihdyttävää viihdettä se sellainen on, jos koko ajan viihtyessään koettaa kiirehtiä, että voi sitten viihtyä seuraavankin viihteen kanssa.

Sitten huvituin ja tunsin itseni kovin, kovin aikuiseksi. Vain aikuinen voi harmistua silloin, kun viimeinkin on vahingossa saavuttanut lapsuutensa haaveen. Vähän niinkuin jos joku antaisi minulle nyt luvan mennä karkkikauppaan ja syödä ihan mitä haluan ja niin paljon kuin haluan. Minähän olen dieetillä.


Pelejä! Pelejä silmänkantamattomiin!

perjantai 22. helmikuuta 2013

Terveisiä Skyrimistä

Kuva osoitteesta http://i.imgur.com/V5o65.jpg

Hei Äiti ja Iskä,

Terveisiä täältä pohjoisesta Skyrimistä. (Jos haluatte itsekin joskus matkata tänne, niin ei ehkä kannata lukea tätä viestiä. En haluaisi pilata teiltä mitään niistä kivoista ylläreistä, joita tässä huurteisessa maassa on piilotettuna.)

Olen ollut täällä jo pari viikkoa, mutta en ole ehtinyt ilmoitella kuulumisistani ennen tätä, kun on pitänyt vähän kiireitä. Tänä aikana olen nimittäin ehtinyt jo joutua teloituspölkylle, parin murhayrityksen kohteeksi ja liittyä muutamaankin kiltaan.

Hassu juttu niistä killoista, mutta aina kun liityn sellaiseen, killan johtajan paikka sattuu vapautumaan ihan muutaman päivän sisällä. Entiselle johtajalle vaan sattuu jonkin asteinen vahinko, eikä killalla ole muuta mahdollisuutta kuin nostaa minut, porukan nuorin jäsen, johtajaksi johtajan paikalle. Tällä hetkellä hallinnassani on niitä kolme ja seuraava on jo näköpiirissä. Ties vaikka senkin pomolle sattuisi jotain.


Terveisiä kaikille sinne Summersetin saarelle,

Tyttärenne pohjoisessa

maanantai 22. lokakuuta 2012

Hello Goodbye

Huhuu, hengissä ollaan. Viime postauksesta on vierähtänyt hyvä tovi jos toinenkin. Monesti on kirjoittaminen ollut mielessä ja useampaa aihettakin olen pyöritellyt ajatuksissani. Se varsinainen istuutuminen kirjoittamaan ei vain ole onnistunut tapahtumaan. Siihen ei vain ole ollut aikaa.

Kesälomalla aloin kirjoitella tätä blogia ihan omaksi ilokseni ja ajankulukseni. Lomalaisella kun ei ole muuta kuin aikaa ja energiaa. Mutta nyt kun syksy tuli takaisin ja kiikutti mukanaan paitsi työt myös lyhyemmät päivät, ei aikaa tunnu riittävän enää mihinkään. Saati sitten jaksamista. Viime viikkoina minun on melkeinpä ihan oikeasti ollut päätettävä, että mihin minä oikein vapaa-aikani tuhlaan: pelaamiseen vai kirjoittamiseen. Voitte, Hyvät Lukijat, ihan itse päätellä kumpi puoli on ollut voittoisampi. En usko tilanteen tästä parantuvan niin kauan, kun päivät ovat lyhyitä ja täynnä töitä. Ei, ellei vuorokauteen ilmaannu jostain lisätunteja, tai joku lainaa minulle DeLoreaniaan. Koska molemmat näistä vaihtoehdoista vaikuttavat jokseenkin epätodennäköisiltä, pidän parhaana nostaa hattua ja poistua takavasemman suuntaan. Ainakin hetkeksi.

Otsikosta huolimatta tämä ei siis ole mikään oikea hyvästi. Ehkä enemminkin nähdään taas. Kyllä minä vielä varmasti jatkan postailua, säännöllisen epäsäännöllisesti vain. Aihepiirikin saattaa hötäkässä vähän laajentua. Jokailtaisten Salkkareiden ääressä olen meinaan jo alkanut vähän kaavailemaan semmoisia nörttiuskottavia käsityöjuttuja. Telkkaria katsoessa kädet jää vapaaksi ja jollainhan se pitää jännetuppitulehduksia pitää voimissaan, jos ei pädillä tai hiirellä ja näppiksellä. Jos nuo käsityösuunnitelmat muotoutuvat todellisuudeksi, aion varmaan dokumentoida sen tänne. Ei tästä mitään kässäkerhoa ole tulossa, ei sillä. Mutta kuitenkin.

Tiedän varsin hyvin, että tämä todennäköisesti aiheuttaa lukijakatoa. Mutta ei se mitään. Aloin kirjoittamaan omalla aikataulullani ja omaksi ilokseni, ja samoilla periaatteilla kirjoittamista jatkankin. Tässä tilanteessa se vain tarkoittaa muutosta. Jos jotakuta kiinnostaa aatelmani vielä tämän jonkinasteisen formaatinmuutoksen jälkeenkin, niin hienoa. Jos ei, niin siinä tapauksessa kiitän Teitä Lukijoita huomiostanne, on ollut kivaa. :)

Nyt: hei vaan hetkeksi ja palataan asiaan ajan antaessa periksi! <3

perjantai 5. lokakuuta 2012

Tarjouksia, päätöksiä ja ongelmia

Tänään herätessäni mailissani möllötti sellainen pelitarjous, että melkein heikotti. Play.com ilmoitteli myyvänsä L.A. Noire Complete Editionia alta kahdenkympin. Niin on halpaa kuin makkara. Minua melkein harmittaa, että itse olen jo valmiiksi pelin onnellinen omistaja. Jos en olisi vielä ehtinyt pelaamaan sitä läpi, niin se olisi niiin ratkaissut kaikki minun mitä-minä-nyt-sit-pelaan -ongelmani. Mutta kun olen. Ja ei sitten ratkaise. Mutta ostakaa Te, hyvät lukijani, se sieltä pois jos vaan yhtään kiinnostaa. Peli ei ehkä ole ihan täydellinen mutta hyvää viihdettä joka tapauksessa. Ja mikä parasta, se on peli, joka edes yrittää laajentaa ajatteluaan laatikon ulkopuolelle.

Niille, jotka ovat onnistuneet elämään tynnyrissä tämän pelin osalta, annettakoon tiedoksi, että L.A. Noire on rikospähkinädekkari. Se on ehkä vähän vähemmän peli ja vähän enemmän interaktiivinen film noir -dekkaritarina. Siellä on ne pari pakollista takaa-ajo- ja ammuskelukohtausta, mutta enemmän siinä keskitytään johtolankojen etsimiseen ja epäiltyjen kuulustelemiseen ja tummanpuhuvan tunnelman fiilistelemiseen. Pelin voi jopa säätää mustavalkoiseksi oikeanlaisen tunnelman kohottamiseksi. Kyseessä ei ehkä ole paras noir-henkinen peli (itse tykkäsin Hotel Dusk: Room 215 -pelistä enemmän, olkoonkin pelinä aika erilainen) mutta kyllä minä sen hyväksi silti laskisin. Tosin minä nyt tuppaankin tykkäämään aikalailla kaikista peleistä, jotka edes yrittää kehittää jotain omaa. Semmoiset pelit saavat minun kirjoissani ihan välittömiä symppispisteitä.


No mutta. Saalis olkoon halpa, mutta se ei nyt ollut tällä kertaa minua varten - en minä ehkä useampaa niitä kuitenkaan tarvitse. Siispä minun pitää keksiä joku muu pelikohde, mihin hassata rahojani. Vähän olen ehtinyt pohdiskella tuota Playstation Plussaa. Hinta on 50e vuodessa, joten ei ihan kauhean paha. Sisältökin saattaisi olla jopa ihan hinnan arvoinen: sieltä saa ilmaiseksi joitakin ihan ihkaoikeita pelejä pelattavakseen ja sen lisäksi vielä jonkun verran tallennustilaa nettiin. Sehän voisi olla ihan überkätevää. Minun kasikymppinen kovalevyni alkaa ainakin jo pullistella, joten voisi olla kiva saada siivottua edes pelitallennukset sieltä pois tilaa syömästä. Puhumattakaan siitä, että tuo nykyteknologia saattaa posahtaa ihan yhtäkkiä ja ilman ennakkovaroituksia. Minun pleikkanihan on jo monen monta vuotta vanha ja ennusmerkitkin on olleet jo jonkin aikaa ilmassa. Ei tekisi varmaan pahaa pitää niitä tallennuksia jossain paremmassa tallessa. Mutta kun en minä sitten kuitenkaan tiedä. Minua pelottaa, että jos minä sen nyt ostaisin, niin saisinko minä rahoilleni riittävästi pelivastinetta, vai alkaisinko minä jo viikon päästä taas vinkumaan, että pitäisi saada taas uutta pelattavaa. Ehkä joku minun lukijoista osaisi vastata tähän? Oi Te Armolliset, uskallanko minä ostaa PS Plussan, jos tarkoitukseni on saada uusia pelejä pelattavaksi? Vaihtuuko ne ilmaispelit kovin usein? Liian usein? Ei riittävän usein? Onko hyvä? Onko huono? Kadunko? Enkö kaadu? Aaa! Voisi melkein luulla, että kyse olisi jostain suuremmastakin elämään suuresti vaikuttavasta päätöksestä. Onkohan tää nyt taas niitä ensimmäisen maailman ongelmia?

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Hikeä, verta ja miellyttäviä yllätyksiä

Pari kuukautta minä olen tässä pyöritellyt ja tuskastellut Dragon's Dogmaa. Peli maistui vähän puulta ja mieli teki lopettaa, mutta ei luontoni sallinut. Pakko oli puskea viimeiseen asti, kun kerran oli leikkiin ryhtynyt. Loppumetreillä aloin jo miettiä, että hyvä kun saa viimeinkin pakattua pillit pussiin. Sitten olen varmasti pätevöitynyt kirjoittamaan tiukkaa kannanottoa siitä, kuinka ei ole ennen niin tylsiä lohhareita metsästetykään ihan niin tylsällä tavalla. Mutta onneksi pidin pintani, enkä luovuttanut. Nyt täytyy nimittäin vähän perua aikaisempaa narinaani, tai edes lisätä siihen sivuhuomautus. Loppupomon jälkeen peli nimittäin pisti ihan eri vaihteen silmään, ja endgame olikin jo Dragon's Dogma 2.0. Se otti kaiken sen potentiaalin, mitä pelissä oli ihan alusta asti, ja toteutti sen täydessä mitassaan.

Juoneltaan Dragon's Dogma on suuri lohikäärmejahti. Pelin alussa lohikäärme on tullut pelimaailmaamme kylvämään satunnaista tuhoa. Se lennähtelee välistä kaupunkeihin ja pelottelee kansalaisia. Ei se oikeastaan tuhoa juuri mitään. Mitä nyt vain säikyttelee kansalaisparkaset sisätiloihin ja lukkojen taakse. Mutta minun hahmonipa päättää jostain syystä olla tyhmänrohkea ja tuikkaa rekan kokoista kärmestä ruostuneella miekalla nilkkaan. Kärmeshän ei tästä tykkää ja repäisee sankariltani sydämen rinnasta. Jutustaa vielä ennen lähtöään: "Minäpä otan tämän, etkä sinä voe sille mittään. Tule hakemaan se takas, jos uskallat. Minä oon tuolla K-Marketin pihassa joka perjantai minun Corollalla. Suat lättyys jos näätät siellä nuamoos. Tuupa vuan käämään, niin kötistään!" Sitten se lentää pois. Oletettavasti sinne K-Marketin pihaan. Tämä on siis pelin alkuasetelma. Siitä sitten lähdetään. Pikkukylän tyttö (tai poika) suuntaa kohti suurta maailmaa ideanaan kötistä dargonin kanssa ja voittaa siltä varastettu sydämensä takaisin. Tässä vaiheessa vähän ihmettelin juonta. Mietin, että onpa siinä omituinen lohikäärme. Eihän sen toiminnassa ollut mitään järkeä. Miksi se ei vain polta kaikkea ja tapa kaikkia, jos se kerran tahtoo kylvää tuhoa? Luottavaisin mielin lähdin kuitenkin edistämään juonta. Uskoin vakaasti, että kyllä tästä vielä hyvä tulee ja tarina kertoo syyn kaikkeen. Tokihan tästä saadaan muheva tarina aikaiseksi, se varmaan vain selostetaan pikkuhiljaa välivideoissa ja ehkä maailmasta löytyvissä tekstinpätkissä. Mutta pitkäänpä sain odottaa. Kylästä lähdettyäni siirryin avoimeen maailmaan. Sain monenlaisia toimeksiantoja eläinten tappamisesta tavarankuljetuksiin ja saattamistehtäviin. Missään ei kuitenkaan oikeastaan kerrota lisää kaiken tarkoiksesta. Mikä se lohikäärme on? Mistä se tuli? Mitä se haluaa? Kaikki johdattaa kuitenkin askel askeleelta lähemmäs sitä K-Markettia. Siltä polulta ei muuten pääse sitten vahingossakaan eksymään. Siitä pitää huolen yli-innokkaat koneohjatut pelikaverini. Ne kertovat kyllä vähän väliä, mihin seuraavaksi pitää suunnata. Sen vain jättävät mainitsematta, että miksi. No, löydän lopulta K-Marketin ja teurastan sydänvarkaan. (En suostu sanomaan tätä spoileriksi, oli tämä sen verran odotettavissa oleva loppuratkaisu.) Vieläkään mitään ei selitetä. Vieläkään juoneen ei saada päätä eikä häntää. Pelin juoni jäi tuntumaan ohuelta, vaikka ei se varsinaisesti ollut huonokaan. Ihan hyvältä se paperilla kuulostaa, mutta lopputulos jäi tuntumaan tarkoituksettomalta vielä pääpahiksen kaaduttuakin.

Sama ongelma jatkuu omasta mielestäni myös pelimekaniikkojen puolelle. Pelissä on mahdollista valita aluksi yksi kolmesta luokasta hahmolleen: siitä voi tulla miekalla ja kilvellä varustettu soturi, tikareita ja jousipyssyä heilutteleva metsästäjätyyppi tai taikoja heittelevä maagi. Myöhemmin luokkaa saa vaihtaa tai valita jotakin näiden välimaastosta. Kaikkia opittuja kykyjä ei voi käyttää samanaikaisesti, vaan niistä pitää aktivoida käyttöön muutamia kerrallaan. Maailmasta löytyy erilaisia hirviöitä, joilla on erilaisia heikkouksia, joten niitä kykyjä pitää vaihdella sen mukaan, mitä vastustajia reitillä on odotettavissa. Joskus hahmo voi yrittää paukuttaa niitä kauempaa. Joskus voi yrittää kiivetä pahiksen selkään ja ottaa vähän lähikontaktia. Kaikki kuulostaa todella monipuoliselta ja mielenkiintoiselta. Siis paperilla. Lopputulos tuntuu tässäkin suhteessa todella laihalta. Ainakin lohikäärmeen kaatumiseen asti.

Yllättäen pelin loppupahiksen jälkeen ei tulekaan lopputekstit. Kaikki ei päätykään sinne K-Marketin pihaan, vaan sitten alkaakin loppuselvittely. Siinä vaiheessa tuntuu siltä, kuin olisikin vaihdettu eri peli konsolin levykepesään. Nyt alkaa se Dragon's Dogma, mikä sen aina piti ollakin. Taistelu ei olekaan enää merkityksetöntä. Hirviöt ovat huomattavasti haastavampia, ja itselleni ainakin lauma peruspahiksia oli tässä vaiheessa selkeästi vaikeampi selättää kuin pelin pääpomo juuri äsken. Juoni alkaa elää. Siihen tulee käänteitä. Aiempia tapahtumia selitetään. Yhtäkkiä minulla ei ollutkaan enää mikään kiire laittaa ohjainta alas.

Hieno homma, että rattaat lähtivät raksuttamaan edes jossain vaiheessa peliä, mutta aiheutti tämä kuitenkin jossain määrin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta olen iloinen, että peli osoittikin pystyvänsä hyväksikäyttämään kaiken sen potentiaalin, mitä se piti koko ajan sisällään. Toisaalta olen pettynyt, että koko monenkymmenen tunnin mitta ei onnistunut viihdyttämään minua niin kuin tuo muutaman tunnin kestoinen loppupyrähdys.

Loppujen lopuksi olen kuitenkin iloinen, että jaksoin sinnitellä heikoksi kuvittelemani pelin mukana loppuun saakka. Aluksi en olisi kuvitellut suosittelevani peliä kenellekään. En edes itselleni. Kyseenalaistin, että miksi minä edes haluan tuhlata aikaani viihteeseen, joka ei viihdytä. Mutta kaikkien odotusten vastaisesti lopussa seisoikin kiitos. Eikä edes siinä muodossa, että olipa kiva saada tämä pelattua, niin ei tarvitse siihen enää koskea. Se oli omalla tavallaan hyvin palkitsevaa löytää sieltä pelin lopusta jotain niin hienoa, että se hyvitti toimivuudellaan kaiken aiemman vaivan ja puurtamisen. Siitä jäi sellainen olo, että kärsivällisyys palkitaan. Pitäisiköhän minun lanseerata uusi sanonta: "kärsivällinen kana pelistä parhaat puolet löytää". Ei ehkä tosin aivan yhtä sulavasanainen tämä minun versio kuin se alkuperäinen.

Kyllä. Se on Comic Sans. Että terkkuja vaan sinne Kuopioon sataman suuntaan.


maanantai 24. syyskuuta 2012

Syysnatinaa

Voe elläen tuota syksyä, en paremmin sano. Olen joutunut ajanvietteiden, harrastusten ja töiden takia välillä näyttämään nenääni ulkoilmaan ja ei muuta voi sanoakaan kuin voe elläen. Syyssade. Koirakin kiukuttelee huonoa keliä. Kyllä siinä tulee ihan eri tavalla selväksi, että miksi sitä oikeastaan viihdynkään kotosalla, pleikan ääressä ja viltin alla. Ja ihan kuin tuo hirvittävä keli ei olisi riittävästi, minun tukkani heilahtaa vähän väliä silmien eteen ja liimautuu siihen kuin kärpäspaperiin. Ihan kuin se olisi yhdistänyt voimansa luonnon kanssa saadakseen siirrettyä minut pois kaduilta ja ihmisten ilmoita. Srsly.

Minun tukkani tekee kaikkensa saadakseen minut pois ihmisten ilmoilta ja takaisin pleikan ääreen.